Lisää kesäkukkia, osat 2 ja 3

”Vähemmän on enemmän”, totesin täällä blogissa, kun hankin tänä kesänä kesäkukiksi vain orvokkeja ja pelargonioita etupihalle. Vähänpä tiesin! Sen jälkeen olen nimittäin vielä kahteen otteeseen tehnyt heräteostoksia piha- ja puutarhamyymälöissä, ja pihan kesäkukkatarjonta on monipuolistunut.

Ensimmäisellä heräteostokerralla pari viikkoa sitten hankin kukkia nimenomaan terassille. Olen aina haaveillut hortensiasta, mutta ne ovat aika arvokkaita, enkä ole raaskinut sijoittaa kahta- tai kolmeakymppiä yhteen kukkaan. Marketin alennuskojusta löysin kuitenkin ihanan sinisen hortensian, joka sopii terassille täydellisesti, ja jonka hinta oli enää vain kympin. Nyt vain koetan onnistua pitämään sen hengissä mahdollisimman pitkään.

hortensia
Sinivioletti hortensiani

Hortensian kaveriksi ostin samalla reissulla siniviuhkan. Vasta kotona googlettelin, millainen kukka on kyseessä, ja olen aika tyytyväinen. Siniviuhka kestää paahdetta ja paistetta, kasvaa nätisti ja rönsyten. Luulen, että sitä saatan hankkia terassille tai takapihalle ensi keväänäkin.

siniviuhka
Siniviuhka

Eilen poikkesin suunnittelemattomasti vielä kerran Viherlandiaan. Ohikulkumatkalla mieleeni tuli, että etupihan orvokit alkavat olla jo aika räjähtäneitä, joten niiden tilalle voisi ehkä hankkia jotain muuta. Lisäksi houkutteli etsiä jotain kesäkukkia kahteen emalivatiin, jotka olin löytänyt kirppareilta kesän aikana. Hyviä syitä kaartaa Viherlandian pihaan, kun aukioloaikaakin oli vielä puoli tuntia jäljellä! Kuten tuossa puutarhanystävän paratiisissa usein käy, järki katosi ja shoppasin kauniita kukkia aivan budjettini ylärajoilla.

Ostin tuoksupelargonian, joka ei varsinaisesti ole kesäkukka vaan sisälle tarkoitettu viherkasvi. Tuoksupelargonia ei useinkaan kuki, mutta on runsaan vihreä, ja ennen kaikkea tuoksuu mahtavalle. Oma yksilöni on appelsiinin tuoksuinen. Tuoksupelargonian voisi kesän jälkeen sijoittaa makuuhuoneeseen. Aamulla kun petauksen jälkeen hiukan sipaisee kukkaa, se alkaa erittää tuoksuaan ja raikastuttaa koko huoneen. Tuoksupelargoniat ovat vanhoja kukkia, joista on vain jalostettu uusia tuoksuja. Esimerkiksi Fredrika Runebergillä oli tuoksupelargonioita kirjailijoiden kodissa.

tuoksupelargonia
Tuoksupelargonia

Valkoiseen emalivatiin ostin kaksi etelämerenlobeliaa. Etsin nimenomaan takapihalle aurinkoon sopivia kukkia, siksi valitsin lobelian – toki myös sen kauniin sinisen värin takia. Kuvassa kukka näyttää enemmän lilalta, mutta on vahvasti sininen.

etelämerenlobelia
Etelämerenlobeliat

En ole varma, menestyvätkö kukat umpinaisissa emalivadeissa, joista vesi ei pääse läpi. Olin kuitenkin etsinyt vateja, patoja tai kattiloita, joihin voisin istuttaa kukkia ja sijoitella sitten takapihan suurten puukantojen päälle koristeeksi. Nyt niitä on kaksi, ja ensi kesänä laitan vielä jonkin ruukun kolmannelle isolle kannolle. Tuleepahan testatuksi, miten vati toimii vai toimiiko lainkaan, vai tukehtuvatko kesäkukat veteen. Tuoksupelargonian toki pelastan kunnolliseen ruukkuun sitten ilmojen viiletessä, kun tuon sen sisälle.

Budjettiasiat ovat alkaneet mietityttää aika paljon, sillä tulotasoni putosi kesän alussa jonkin verran. Olen kerännyt kuitit kaikista ostoksista, joita olen tähän pihaharrastukseeni upottanut, ja aion tehdä niistä koonnin jossain vaiheessa kesää tänne blogiin. Summa voi olla yllättävänkin suuri, kun rahaa on mennyt pikkuhiljaa. Mutta silti: ehkä se on sen arvoista. Tulen valtavan iloiseksi kaikista näistä kukista, ja eilinen käynti Viherlandiassa oli ihana. Hymyilin kestohymyä istuttaessani kukat, ja hortensiani saa minut päivittäin ilahtumaan. Miten sellaisen ilon määrää voi mitata rahassa?

 

Mainokset

Esikoiskukkapenkin kehitystä

Tänä keväänä olen vaihe vaiheelta toteuttanut yhtä omakotitaloon muuttamiseen liittynyttä haavettani: omaa kukkapenkkiä. Se on toteutunut talon etupihalle. Tässä on kuvien kanssa kukkapenkin kehitys vaihe vaiheelta. Korostan nyt, että tämä ei ole välttämättä mikään erityisen oikea tapa perustaa kukkapenkki. Luin kyllä kirjoista, mutta opettelen myös tekemällä, ja sovelsin monia ohjeita pitkin matkaa. Lähinnä olen rakentanut kukkapenkkiä omien voimieni, kukkaroni ja olosuhteiden rajaamin keinoin.

IMG_20160615_183820
Joulukuu.

Ensimmäinen osa esitettiin jo viime syksynä, kun etupihaa hallinneet terijoen salavat kaivettiin pois. Pensaita oli kolme, ja lisäksi samalla lähti yksi vanha iso kanto. Kuvassa poistettavat on merkitty keltaisin muovinauhoin kaivinkoneen käyttäjää varten. Kaivuuhommat tehtiin juuri ennen lumen tuloa joulukuun alussa.

Isojen pensaiden poistaminen ei ollut ihan yksinkertainen juttu. Kaivinkonetta käytellyt veljeni sanoi, ettei kaikkia juuria saanut pois. Ne kulkivat liian pitkälle ja syvälle, kuten pajun sukuisella pensaalla vain voi kuvitella juurten rönsyävän. Juuret ovat sitkeitä ja pitkiä, ja elävät varmasti nurmikkoni alla vielä hyvin pitkään.

Talven ajan lumi peitti pihan, ja kevään tullen etupiha muistutti lähinnä isoa liejuläjää.

huhtikuussa
Huhtikuu.

Aloin suunnitella kukkapenkin paikkaa. Tuntui järkevältä rakentaa se johonkin etupihan myllätyistä kohdista, joissa nurmikko oli jo rikki ja maan muokkaaminen aloitettu. Koska suurin osan talvella kolatusta lumesta kasaantuu tuossa edellisessä kuvassa etualalalla näkyvälle alueelle, päätin tehdä kukkapenkin lähemmäs taustalla näkyviä angervoja. Viimeinen ylöskaivettu pensas oli itse asiassa aivan angervojen vieressä, jonne sitten istutinkin uuden pensaan (siitä lisää joskus toiste).

IMG_20160503_192937
Paksujakin juuria nousi esiin.

Toukokuussa aloitin sitten kukkapenkin muokkaamisen. Käänsin maata, nostelin siitä pois ruohopaakkuja ja loputonta määrää rikkaruohojen juuria. Siinä vaiheessa terijoen salavien juuria tuli vastaan vielä huomattavan paljon. Osa niistä oli jopa käsivarren paksuisia, ja usean metrin mittaisia. Ohuemmatkin nousivat nurmen alta pitkinä piiskoina. Itse asiassa tuossa edellisessä huhtikuun tilannetta esittävässä kuvassa oikealla näkyvä musta juomu nurmikossa on nimenomaan ylös kiskotun juuren jättämä jälki. Vastaavia syntyi lisää. Monesti jouduin vain katkaisemaan juuren oksasaksilla, kun olin kiskonut sitä niin paljon esiin kuin käsivoimin sain. Se ei aina ollut kovin paljoa.

IMG_20160503_194921
Nurmikon reunalista paikoillaan.

Kun olin raatanut useamman tunnin etupihan tasoittamiseksi, alkoi epätoivo jo hiipiä. Jossain vaiheessa vain annoin periksi juurille. Poistin niin paljon niitä kuin kykenin, ja loput tulevat vastaan sitten ennen pitkää (”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää”). Tasoitin maata niin tasaiseksi kuin kykenin, erotin kukkapenkin muusta nurmikosta työntämällä maahan reunalistan, ja kylvin nurmikkoa muihin etupihan multaosiin. Kukkapenkin alueelle toin puutarhamultaa noin 5 ja puoli säkillistä. Penkistä ei tullut kovin korkea kohopenkki, mutta uutta puhdasta multaa se kyllä kaipasi, kun olin kärrännyt niin paljon rikkaruohoista ja nurmikkoista multaa pois.

IMG_20160508_175942
Hurraa! Sitten taimia hankkimaan.

Hurjan maanmuokkauksen jälkeen alkoi onnellinen vaihe, taimien istutus. Tein piirroksia ja suunnitelmia, selasin perennakirjoja ja mietin, mitä lajeja penkkiini haluaisin. Loppujen lopuksi siihen on kertynyt kukkia lähinnä sattuman kaupalla. Yksi lajike minulla oli toiveissa: syysleimu. Mummolassa oli niitä aikanaan, ja ne olivat minusta hurjan kauniita. Se oli siis ostolistallani. Kukkapenkin väriskaalaksi mietin sini-violetti-kelta-oranssi-linjaa, ja se on melkein kokonaan pitänytkin. Melkein.

Syysleimut ostin valmiina, mutta sen lisäksi olen saanut ystäviltä ja sukulaisilta monenlaisia perennoja. Kuunliljaa on kahdesta eri pihasta, kahta eri väriä. Akileijojakin on kahta eri väriä, joista tosin vain toinen on toistaiseksi kukkinut. Päivänliljojakin on kahdesta eri paikasta, niiden pitäisi olla keltaisia, mutta kukkia ei ole vielä ainakaan näkynyt. Toivottavasti viimeistään ensi kesänä! Keltaiset esikot muuttivat tänne vasta kukinnan jälkeen, joten niiden parasta aikaa odotan ensi kevääksi.

IMG_20160608_175945
Vähän jo sinne päin…

Ystäväni kukkapenkistä siirtyi kukka, jota kumpikaan meistä ei tuntenut. Tätini pyörähti eräänä iltana pihassa ja totesi, että ”Kas, sinullahan on pähkämökin siinä.” Näin sitä oppii omien kukkiensa nimetkin, heh. Purppurakeijunkukkia ostin kaksi taimea itse, koska mökillä on niitä ja sen tummanpunainen lehti on tosi kaunis. Lapinvuokkoja taas sain ystävältä uuden kodin (ja kukkapenkin) onnitteluiksi. Lemmikkejä olen myös saanut, niistä osa on tässä ja osa muualla pihassa.

Lajeja ei ole valittu kasvupaikan tai muun sellaisen mukaan. Ne ovat vain kerääntyneet tänne. Esimerkiksi keijunkukka on varjoisan paikan kasvi, mutta enhän minä tajunnut sitä ennen kuin vasta istutuksen jälkeen. No, katsotaan miten sen kanssa käy. Olen yrittänyt tähtäillä kukkia niin, että korkeimmat olisivat keskellä ja matalat reunoilla, mutta en ole varma ehtiikö esimerkiksi syysleimu tänä kesänä vielä täyteen mittaansa.

Toistaiseksi on onnistunut se, että penkissä on eri aikaan kukkivia perennoja. Esikot kukkivat varhain, samoin lemmikit, akileijat ja lapinvuokot vähän niiden jälkeen (ehkä), ja liljat näihin aikoihin (jos kukkivat). Pähkämökin saattaa vielä tänä kesänä kukkia, kuunliljoista ja keijunkukasta en tiedä miten käy. Syysleimut kukkivat loppukesällä.

Kukkapenkissä on vielä tilaa, ihan tarkoituksella. Tavoite on, että se on jonain päivänä niin tuuhea, että kitkemistä on minimaalisen vähän. Kestää kuitenkin vielä muutaman vuoden, ennen kuin ollaan niin pitkällä. Halusin jättää tilaa vielä uusille löydöille (ja tuliaistaimille), mutta myös siksi, että en tiedä miten innokkaita nykyiset taimet ovat leviämään. Toistaiseksi vain rikkaruohot ovat levinneet…

Kukkapenkin reunus on oma tarinansa. Upotin maahan siis sellaisen kovamuovisen reunusnauhan, ja sen päälle keräsin luonnonkiviä erottamaan reunaan. Oli kuitenkin aika vaikeaa saada kivien ja nurmikon reuna pysymään siistinä, joten purin rakennelman. Irrotin reunamuovin ja kanttasin nurmikon ja kivenmurikoiden väliin pienen ”vallihaudan”. Nyt nurmikonleikkuun pitäisi olla helpompaa, ja samalla rikkaruohojen ja nurmen eteneminen kukkapenkkiä kohti helppoa estää.

Ennen juhannusta ja juhannuksen jälkeen on tulossa vieraita, joille haluaisin esitellä kukkapenkkiäni mahdollisimman nättinä. Koska kitkemisen määrä on rajaton penkin ollessa vielä näin paljas, turvauduin kuorikatteeseen. Tänään kukkapenkki näyttikin jo jokseenkin siistiltä.

IMG_20160618_121407
Tällainen siitä sitten tuli!

Nurmikko sen ympärillä on oma murheenkryyninsä, mutta koska tästä postauksesta tuli jo nyt liian pitkä, kerron nurmikosta erikseen joskus toiste. Kukkapenkin lajit käyn läpi myös erikseen, koska osallistun instagramissa kesäkasvio-haasteeseen, ja aion kuvata ainakin osan kukkapenkin kukista siihen. Samalla suunnittelin kirjoittavani niistä tänne. Eli kuvia on tulossa jatkossakin, samoin kukkatarinoita.

Kukkapenkin perustaminen oli työlästä, ja vaati enemmän lihasvoimaa kuin odotin. Ehdottomasti yksi per kevät riittää, ja voin hyvin pitää ensi keväänä myös taukoa tästä riemusta! Mutta oli se myös ihanaa, ja joka kerta kun ehdin puoleksikin tunniksi illalla pihahommiin, tulen hieman onnellisemmaksi. Aina sen enempää ei jaksakaan, ja haluaisin pihan olevan sen verran helppohoitoinen, että ei ole maailmanloppu jos aina ei jaksa.

Lumihankia

Marraskuun 22. päivä kirjoitin Facebookiin:

Tehtyäni juuri tunnin lumitöitä ekan kerran omassa pihassa en edelleenkään kadu muuttoa maalle. Kädessä rakko, ranteita särkee, ja lumihommat jäi kesken kun en vaan jaksanut (jatkan aamulla), mutta silti. Mun piha, mun lumikola ja -lapio, mun kynttilä kuistilla. Omapa on urakkani – ja kylänraitilla on kaunista kuin postikortissa.

Yksi omakotitaloasumisen puoli kerrostaloon verrattuna ovat talviset lumityöt. (Hmmm, millaisia sitten olisivat kesäiset lumityöt, kysyn vaan.) Kesällä ja syksyllä en osannut niitä pelätä, vaan pikemminkin odotin innolla. Kun marraskuussa sitten iski maahan ensimmäinen puolimetrinen, melkein hihkuin riemusta. Tai ehkä vähän hihkuin ihan ääneenkin!

Sittemmin olen kyllä saanut heilua lumikolan ja -lapion kanssa ihan riittämiin. Silti en vieläkään ole kyllästynyt lumitöihin. Nautin siitä kivusta, jonka kolaaminen aiheuttaa käsivarsiin (ranteiden kipu on ilkeämpää, siitä en pidä) ja nautin puhtaasta pihasta. Rakastan edelleen tunnetta, että tämä on oma pihani, omat lumikinokseni, joista vastaan itse.

Ainoa ärsyttävä kohta on tontin sisääntuloväylä. Kunnallinen lumiauraaja heittää ensin ajotieltä lumet jalkakäytävältä ja sen jälkeen jalkakäytävän kohdalta minun pihaani, jolloin ajoväylälle pakkautuu muuta hankea korkeampi, kovempi ja raskaampi lumivalli. Aina pihaan ei ole päässyt edes ajamaan ennen kuin on hakenut pihasta lapion.

Mutta kovin montaa kertaa en ole lunta joutunut itse lapioimaan. Minulla nimittäin on omat lumienkelini, vai pitäisikö heitä nimittää aputontuiksi. Tätini ja hänen ystävänsä R asuvat naapurissa, ja ovat ottaneet tavaksi iltalenkillään tehdä minulle vähintäänkin osan lumitöistä. Ensimmäisellä kerralla he onnistuivat yllättämään. Tulin sinä iltana kotiin pitkän päivän päätteeksi, ja päätin vain käydä syömässä pikaisen päivällisen, ennen kuin menen lumitöihin. Kun puoli tuntia myöhemmin menin ulkovaatteissa pihaan, minulta pääsi melkein itku: pihasta oli puolet jo kolattu. Kuin hyviä haltioita olisi käynyt pihassani! Tiesin heti, kuka tästä yllätyksestä vastasi, ja hetken kuluttua he palasivat lenkiltään ja sain kiittää kunnolla. Tänäkin iltana he tulivat samoin tarkoituksin, mutta olin ehtinyt kotiin ennen heitä, ja teimme lumitöitä yhdessä.

Näitä ihmisiä olen kiitellyt mielessäni tänä talvena monet kerrat. Olen myös kiittänyt päätöstäni hankkia talo juuri entiseltä kotipaikkakunnaltani. Kun kerran maalle halusin, kannatti muuttaa sinne, missä minulla on tuttuja ja verkostoja jo valmiina. Kuka minua auttaisi lumitöissä, jos asuisin jossain vieraassa kylässä? Kuka katsoisi talon perään poissaollessani? Kuka välittäisi tippaakaan?

Tämä kylä on minulle parasta, mitä voi olla.

Onni on…

…koti maalaiskylässä. Olen tehnyt syksyn mittaan ja alkutalvesta paljon etätöitä, ja nauttinut tilanteesta täysin sydämin.

Kuka sanoo, ettei maaseudulla ole palveluita? Tänään kirjoitin kotona innoissani, melkein flow-tilassa työtehtävääni, kunnes lähdin päiväkävelylle oikaisemaan selkääni ja hoitamaan asioita. Kävin viemässä (joulu)paketin postiin, hain apteekista sinne tilaamiani tarvikkeita sekä muuta tarpeellista, kirjastossa palauttamassa kirjoja ja hakemassa joululukemista sekä lopuksi kaupassa ostamassa loppuviikoksi ruokaa.

Olin liikkeellä noin puoli neljän aikaan iltapäivällä, mikä kaupungissa tarkoittaa iltapäiväruuhkaa. Meidän kylällä minut taisi ohittaa kaksi tai kolme autoa. Varsinainen ruuhka. Koulun pihassa autoja oli enemmänkin, väki oli varmaankin harrastamassa liikuntatiloissa. Paluumatkalla alkoi sataa lunta ja jo valmiiksi valkean, hento lumipeite sai vahvistusta. Huom. ei räntää vaan lunta, ja kadut ovat valkoiset, eivät kuran väriset.

Askelmittariin kertyi noin 3400 askelta, mikä on surkean vähän tietenkin, mutta auttoi kun muuten koko päivän olen istunut koneen ääressä. Askeleita enemmän mieltäni kuitenkin ilostutti päiväkävelyn kohteet ja kylän tuttuus: jokaisessa neljässä asiointipaikassa minua palveli tuttu ihminen. Tällaisen verkoston luominen kestäisi kaupungissa vuosikausia.

Ja bonuksena vielä se, että koska ollaan maalla ja kyläilykulttuuri on epämuodollisempaa, tätini piipahti päivällä lainaamassa paidan ja tuomassa vastapalvelukseksi tuoretta pullaa ja suolaisia pikkupiiraita.

Kyllä minä en vaihtaisi tätä kylää juuri nyt mihinkään. On vaikea keksiä, miten voisin olla enää tämän onnellisempi.