Pian tulee kolme vuotta siitä, kun muutin tähän taloon. Olen ollut onnellisempi kuin osasin kuvitellakaan voivani olla. Tämä koti on ollut paikka elämäni parhaille käänteille, ja nähnyt sellaisen määrän rakkautta ja onnea, että ihme etteivät seinät ole sokerista sulaneet.
Mutta nyt on muutoksen aika. Puolison työ siirtyy Kainuuseen, ja koska minun työni on joustavaa, muutan mukana. Kesän jälkeen matkalaukku- ja autoiluelämä kahden kodin välillä vaihtuu yhteen yhteiseen kotiin, mikä tulee helpottamaan arkea huomattavan paljon.
Viihdymme molemmat tässä ensimmäisessä yhteisessä kodissamme todella hyvin. Muutto ei siis ole talon tai kylän huonoutta, mutta luovumme tästä saavuttaaksemme muita asioita, kuten enemmän aikaa yhdessä ja vähemmän tien päällä reissaamista.
Eilen laitoimme ilmoituksen nettiin, ja kun jaoin ilmoituksen facebookiin, minulta pääsi äänekäs itku. Vielä tänä aamunakin itkin, kun näin ilmoitukseni. Vaikka muuttoon on muka valmistautunut henkisesti jo viime syksystä asti, ilmoituksen näkeminen tekee asiasta konkreettisempaa kuin mikään muuttosuunnitelma.
Kaihoisasta itkeskelystä huolimatta suunnitelmat pysyvät. Siksi tämä nurkkani maailmassa on todellakin myynnissä. Vinkkaa tutuille tai sovi itse näyttöaika. Tässä talossa on erinomaiset mahdollisuudet elää hyvää, henkisesti rikasta ja onnellista elämää.
Koko tämän blogin ajan, eli koko sen ajan kun olen tässä talossa asunut, olen haaveillut tontin takaosan uudistamisesta. Olen suunnitellut, miettinyt, laskenut kuluja ja taas haaveillut. Ja nyt siitä tuli totta.
Tontin takaosa oli siis yhdestä nurkasta (n. 1/3) ihan roskapensaiden ja lupiinien täyttämää ryteikköä, ja nurmikko-osaltaan (n. 2/3) huonokuntoista, monttujen, kuoppien, kantojen ja kivien täyttämään nurmikkoa. Nurmikkoa oli vain vähän jäljellä sammalen alla, notkelmissa seisoi usein vesi, ja rikkakasvit tuntuivat leviävän ryteikön puolelta nopeammin kuin niitä ehti repiä pois.
Kuten olen kertonut, syksyllä veljeni teki kaivinkoneen kanssa hommia ja käänsi maan ympäri tontin takaosassa. Hän poisti useita kantoja ja isoja kiviä, ja kaivoi pienen ojanteen tulevaa tuija-aitaa varten. Myllätty maa sai levätä ja painua talven yli, kunnes keväällä kävin sen kimppuun. Keräsin alueelta koko joukon oksia ja kiviä ennen kuin sitten äitienpäivänä alettiin ajaa paikalle uutta multaa.
Onneksi perheeni ei pistänyt pahakseen äitienpäivän viettoa työn merkeissä! Reilut 30 kuutiota multaa kun ei leviä itsekseen, vaan uurastimme sen kanssa koko päivän. Veljeni ajoi kuormia, me muut levitimme sitä ihan käsipelillä. Viimeiset kasat veljeni sitten levitti etukuormaajalla. (Tarjosimme puolisoni kanssa toki talkooväelle ruoan, ja nämä talkoot olivatkin ensimmäinen terassiateria tänä kesänä! Ja toki tein äidille myös äitienpäiväkakun.)
Pihan uudistuksen viimeisen vaiheen suunnittelin helatorstain pitkään viikonloppuun. Edellisenä sunnuntaina hain Jyväskylästä Prisman kesäpihalta 25 timanttituijan tainta. Taimet olivat 80-100 cm korkeita, pirteän vihreitä ja hyvännäköisiä puun alkuja.
Timanttituijia ostamassa.
Periaatteessa kai niiden ei kannattaisi antaa odottaa, mutta logistiikkasyistä nyt ei ollut vaihtoehtoja. Muutaman päivän ajan taimet seisoivat liiterin seinustalla, ja kastelin niitä huolella joka ilta. Samalla olin hakenut Viherlandiasta myös sinikuusen taimen. Siihen käytettiin kihlalahjaksi saatu Viherlandian lahjakortti.
Sinikuusi.
Helatorstaina ystäväni tuli talkoisiin, ja istutimme tuijat. Aloitin aamulla klo 9, ja tulin sisälle illalla klo 9. Pidimme päivällä presidentti Koiviston hautajaisten mittaisen tauon, mutta muuten koko päivä kului multaa varpaiden välissä. Raskainta oli kaivaa oja, mutta työlästä oli myös täyttää sitä. Laitoimme taimien juureen hiukan havumultaa, mutta suurimmaksi osaksi tuota ostomultaa, jota oli säästetty tätä varten yksi kuorma pihaan.
Tuija-aita ensimmäisenä iltanaan.
Taimet istutettiin 80 cm välein. Aita näyttää nyt harvalta, mutta se tihentyy sitten kasvaessaan. Valitsin timanttituijan (Smaragd), koska se on kauniimpi kuin toinen aitatuijana suosittu lajike Brabant. Brabant olisi nopeampi kasvultaan, mutta minun silmääni se on epäsiistimmän näköinen.
Koko päivän mittaisen istutusurakan jälkeen olin puolikuollut väsymyksestä, mutta seuraavana aamuna työ jatkui. Nyt talkooapuna olivat isä ja äiti, joiden kanssa oli tarkoitus tasoittaa maa, kalkita se, kylvää nurmikonsiemenet ja lopuksi jyrätä alue. Pari päivää aiemmin serkkuni oli käynyt tarkistamassa pihan kaltevuuden, sillä kallistus piti saada oikeaan suuntaan veden valumisen varmistamiseksi.
Onneksi olin saanut vinkin maan tasoittamiseen sopivaan välineeseen, sillä hyvillä välineillä homma oli kivaa ja yksinkertaista. Isä lanasi mullan tasaiseksi, minä ja äiti viimeistelimme haravoiden. Kalkitsemisen jälkeen maa vielä harattiin kertaalleen. Siemenet levitin ihan käsipelillä, ja jyräämisellä varmistettiin siementen tarttuminen maahan.
Tasoittamisen jälkeen, ennen kylvöä.
Valitettavasti työn lomassa kuvaaminen jäi vähemmälle, ja esimerkiksi juuri tuosta jyrästä olisi ollut hauska saada kuvia talteen, tuija-aidan teosta puhumattakaan. Keskittyminen urakkaan kuitenkin vei voiton, ja minulla on kuvia vain lopputuloksesta.
Nurmikko kylvetty.
Pihasta ei tullut jalkapallokentäntasainen, mutta ei tarvitsekaan. Se on silti tuhat kertaa parempi, kauniimpi ja tasaisempi kuin lähtötilanne oli. Nyt pelkään enää, että kaikesta huolimatta se alkaa painua ajan kuluessa samoista kohdista kuin aiemminkin, ja tasaisuus on jälleen historiaa. Ehkä se kuitenkin vielä tämän kesän on nätti, kunhan nyt ensin itää. Paikkaamista murehdin vasta ensi kesänä.
Illalla kastelin vastakylvettyä nurmikkoa, mutta tänään iltapäivällä alkoi onneksi kevyt vesisade – kuin tilauksesta. Vesi nopettaa siementen itämistä, ja säästyn kastelemiselta tältä erää.
Tuija-aidan menestys on ensimmäisen kesän ahkerasta kastelemisesta riippuvainen, joten kastelukannun juoksutusta on tiedossa täksi kesäksi. Mutta on se sen arvoista! Nyt meidän tontin ja naapurin rivitalon välissä on selkeä raja. Näin matalana se ei ole vielä näköeste, mutta rivistö on kaunis ja rajaa pihan enemmän ”omaksi”. Nyt jännitän vielä nurmikon itämistä.
Olen täydellisen väsynyt, joka lihasta särkee ja näin untakin mullan kaivamisesta. Silti olen myös äärettömän onnellinen: viimeinkin tämä haave toteutui. Yksin tai puolison kanssa kahdestaan nurmikkoa tehtäisiin vielä elokuussakin, mutta ihanien läheisten avulla se saatiin urakoitua kerralla kuntoon. Äiti, isä, veli, sisko ja siskon poikaystävä tekivät täyden päivän silloin äitienpäivänä, äiti ja isä vielä toistamiseenkin. Ystäväni kaupungista käytti arkipyhänsä tuija-aitaan. Serkku antoi vinkkejä ja kävi mittamassa, ja toisen serkun puoliso lainasi jyrän ja antoi myös arvokkaita neuvoja. Multa ostettiin isän nuoruudenkaverin firmasta sopuhintaan. Tämä pihanteko on taas osoitus siitä, miten onnekas olen saadessani asua kylässä, jossa lähelläni on koko ajan sukua ja ystäviä.
Täällä se on viimein, kevät! Jotenkin tänä vuonna kevät on tuntunut tulevan hitaammin kuin ikinä, vaikka varmaankin nyt eletään lämpötiloiltaan ihan normaalia huhtikuuta. Silti tuntui, että lumipeite laskee sietämättömän hitaasti – vaikka lunta oli ainakin meidän pihassamme vähemmän kuin edellisenä talvena. Viime viikonloppuna näin ensimmäisen leskenlehden, ja samana päivänä huomasin, että ensimmäiset rohkeat krookukset ovat jo kukassa talon eteläpäädyssä. Tänä viikonloppuna niitä oli siellä jo melko paljon, ja lisää on tulossa. Narsissit kukkivat samoilla tienoin nurmikkoa hieman myöhemmin.
Hisilicon K3
Hisilicon K3
Tänä viikonloppuna on tehty urakalla kevättä pihaan. Puolisoni haravoi viikonlopun aikana lähes koko pihan. Minäkin yritin, mutta hän on niin tarkka haravointijäljestä, että loppujen lopuksi hän haravoi uudestaan nekin kohdat, joissa minä olin jo käynyt… Parasta siis vain todeta, että työnjako tässä menee niin että mies haravoi ja minä kannan lehtikasoja liiterin taakse lehtikasaan. Työnjako sopii minulle erinomaisesti, sillä kuten aiemminkin olen kertonut, haravointi ei ole pihatöistä mitenkään suosikkilistallani.
Haravointiurakka vielä alkuvaiheessa.
Haravoinnin lomassa siivosin myös perennat. Minulla ei ole koskaan ennen ollut perennapenkkiä, joten en suoraan sanottuna oikein tiennyt, mitä sille pitäisi keväällä tehdä. Maalaisjärkeen toki käy, että kuolleet lehdet poistetaan, ja niin minä teinkin. Pensaista poistin kuolleina törröttävät varret. Hiukan hämmentyneeksi kuitenkin jäin pienilehtisten kukkien kohdalla, kun en tiennyt kuinka paljon kuolleita lehtiä pitää repiä pois, kun mukana tuntuu lähtevän vihreääkin. Saa nyt nähdä tuhosinko enemmän kuin autoin kukkiani. Iloista oli kuitenkin muistaa penkkiä peratessa, että viime kesänä siihen jäi vielä melko iso kolo johon saan tänä kesänä istuttaa lisää kukkia. Parasta pihatöissä!
Perennapenkkiä: vasemmalla siivoamatonta, oikeasta reunasta on poistettu kuunliljan kuolleita lehtiä.
Kaikkein tärkein tämän viikonlopun hommani oli kuitenkin tontin takaosan siivous. Takaosahan on syksyllä kaivettu pinnastaan ympäri ja tasoiteltu, sieltä on kaivettu kaivinkoneella ylös kantoja ja kiviä ja muutama pajukin. Nyt talven jälkeen paljastui se seikka, joka minun keskisuomalaisen maatilan tyttärenä olisi pitänyt tietää. Seudun maa-aines on sellaista, että kun pintaa kaivaa kymmenenkin senttiä (tai joskus vähemmän), niin esiin nousee koko joukko kiviä. Koska takapihalle olisi tarkoitus tulla nurmikko lähiviikkoina, kannoin sieltä koko joukon kivenmurikoita pois kiusaamasta tulevaa ruohonleikkuuta.
Kivien lisäksi aika hikinen urakka oli oksissa, juurissa ja juurakoissa, joita koneella rouheasti tehdyn operaation jäljiltä on alueella aika paljon. Osa nyt myllätystä alueesta oli ennen kaivinkoneen käsittelyä ihan ryteikkönä, joten siellä on jos jonkin ylimääräisen pensaan tai puun juuria. Pajut, jotka olivat ikään kuin näkösuojana naapurin suuntaan ja jotka aiomme nyt korvata jollain vähemmän rumalla aidanteella, jättivät jälkeensä pitkiä, paksuja juuria. Kaivinkonetta käsitellyt veljeni sanoi, ettei hän saanut niitä kaikkia juuria mitenkään pois, ja nyt ymmärrän mitä hän tarkoitti. Vaikka takatontille ensi kuun aikana tuodaan uutta maata, sen alle tulee jäämään koko joukko eri puumaisten kasvien juuria, joita ei vaan saa pois maasta ilman että kaivaa useita metriä syvälle.
Kivi- ja juuriurakkaa jäi vielä arki-iltojen iloksi, mutta tavoite olisi saada toukokuun jälkipuoliskolla riittävä määrä multaa takapihalle. Levitän sen, kylvän nurmikon ja toivon, että se alkaa kasvaa nätiksi ja tasaiseksi. Tontin takareunassa on jo jonkin verran kaivantoa ja mies on luvannut kaivaa vähän lisää; näin pääsemme istuttamaan haaveilemamme tuija-aidan näkösuojaksi viereisen rivitalon suuntaan.
Viimeisinä päivinä ennen talven tuloa takapihallamme vieraili kaivinkone. Tontin takaosa myllättiin auki: sieltä kaivettiin pois joitakin isoja kiviä, viisi isoa kantoa sekä esimerkiksi pajujen juurakkoja. Valitettavasti minulla ei ole tästä urakasta kuvia, sillä olin päivisin poissa, ja marras-joulukuun taitteessa päivänvaloa on kovin vähän aikaa tarjolla. Iltaisin kun kaivinkone möyrysi pihalla, ei kuvien ottaminen oikein onnistunut.
Takapiha on kaivannut muokkaamista pitkään. Yksi nurkka tontista on ollut ihan ryteikkönä, ja nyt se on muokattu osaksi pihaa. Takaosan nurmikko puolestaan on ollut kuoppainen, monttuinen ja kivinen, ja kannot ovat myös osaltaan hankaloittaneet takapihan hoitamista.
Keväällä, kunhan lumi sulaa pois, ajatamme takapihalle kuorman tai pari maata. Ehkä hiekkaa ensin, ja sitten multaa. Maa tasoitetaan ja se kallistetaan niin että sadevesi valuu oikeaan suuntaan. Sitten sinne kylvetään nurmikko. Leikattava alue kasvaa, mutta toisaalta leikkaaminen helpottuu, kun nurmikko on tasaisempi ja toivottavasti vähemmän sammaloitunut.
Tarkoitus on myös istuttaa tontin takarajalle tuija-aita. Saattaa kuitenkin olla, ettemme saa istutettua kerralla koko rajan mittaista aitaa, koska raja on pitkä ja taimet kalliita. Jonkinlainen pätkä aitaa kuitenkin istutetaan, ja aion myös istuttaa muutamia muita taimia tontin takaosaan – ei vaikuttamaan nurmikonleikkuuta vaan erottamaan selkeästi, missä tontin raja kulkee. Viereinen tontti on nimittäin edelleen samanlaista siivoamatonta pöheikköä kuin meidän nurkkakin oli, ja haluan merkitä tontin rajan myös istutuksilla.
Etupiha saa varmaankin ensi keväänä olla enimmäkseen rauhassa. Keskitän kaikki puutarhaenergiani ja -varani tänä vuonna takapihan kuntoon laittamiseen.
Pihan talvikuntoon laittaminen on mukavaa. Aloitimme jo viime viikonloppuna järjestelemällä autotallia, öljyämällä terassipöydän, ja puoliso pesi grillinkin ennen talviteloille siirtämistä.
Tänään jatkoimme pihatöillä. Yksi syksyn keskeinen homma on täyttää liiteriä polttopuilla. Tulevan talven lämmitys tapahtuu viime syksynä liiteriin kärrätyillä puilla, ja nyt sinne tuodaan kuivamaan niitä puita, joilla lämmitys tapahtuu vuoden kuluttua. Olen sikäli onnekas, että saan vanhemmiltani ja veljeltäni puita ilmaiseksi ja helposti. Tänään lastasimme liiteriin yhden peräkärryllisen, ja tilaa on vielä ainakin toiselle mokomalle. Kolmaskin mahtuisi varmasti hyvin, jos vain ehdimme niitä tänne tuoda. Puita on silti jo riittävästi ainakin pariksi talveksi, ellei pidempäänkin. Polttopuiden hankkiminen on kuitenkin tehtävä pitkälti ennakoiden juuri siksi, että ne ehtivät kuivaa liiterissä hyvin.
Kun peräkärry oli tyhjennetty polttopuista, oli aika täyttää se saman tien pensaiden oksilla. Puoliso otti vanhemmiltani lainatun sähkökäyttöisen pensasleikkurin ja kävi siperianhernepensasaidan kimppuun. Oikeastihan pensasaita pitäisi leikata kahdesti kesän aikana: juhannuksen tienoilla ja loppukesästä. Noh, meillä se leikattiin tänä vuonna nyt vain kerran, juuri ennen talven tuloa. Ensimmäisenä kesänäni tässä talossa pensasaidassa oli aika paljon harmaata härmää, ja leikkasin aidan kerran sinä kesänä. Tänä vuonna härmää oli vähemmän, ja aita kukki kauniin keltaisin kukin. On ihan kiinnostavaa seurata, miten siperiahernepensas reagoi näin myöhäiseen leikkuuajankohtaan, ja miten kukinta onnistuu ensi kesänä. Aidasta tuli kyllä todella siisti, ja vaivannäkö teki hyvää pihan yleisilmeelle.
Sillä aikaa kun puolisoni hikoili pensasaidan kimpussa, minä otin pensassakset ja hyökkäsin angervojen kimppuun. Etupihalla kasvavat kaksi angervoa eivät ole voineet kovin hyvin tänä kesänä. Leikkasin niitä keväällä, mutta selvästi aivan liian vähän, sillä niissä oli koko kesän ajan runsaasti kuivia oksia, eikä kukinta ollut yhtä runsas kuin edellisenä kesänä. Päätin leikata pensaat lyhyiksi. Tarkoitus ei siis suinkaan ole poistaa niitä kokonaan, mutta lyhyeksi leikkaamista on suositeltu. Sen pitäisi tehdä ihan hyvää kaikenlaisille koristepensaille aina aika ajoin. Etenkin toinen angervoista oli ihan täynnä kuivaa oksaa, ja uskon että leikkaus teki pensaille terää.
Saman käsittelyn sai myös takapihan terassin etelänurkalla oleva pensas, jonka lajimääritys on tekemättä. Uskon sen olevan myös jokin angervolajike, mutta en muistanut tarkistaa lajia kesällä, kun pensas kukki.
Kun leikkaamisen vauhtiin pääsin, napsin ylimääräisiä oksia myös syreeneistä, ja lopuksi vielä hiukan etupihalla kasvavista pensashanhikeista. Energia loppui viinimarjapensaiden kohdalla – nekin kaipaisivat leikkaamista, mutta en jaksanut enää edes nostaa saksia ilmaan.
Kannoin leikkaamisen lomassa oksat peräkärryyn, ja yhdessä veimme ne muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle, kunnan osoittamalle oksien ja puutarhajätteen jättöpaikalle. Kätevää, että on selkeä paikka, jonne puutarhajätteen voi pihasta viedä. Eihän tuommoiset määrät oksia olisi mitenkään mahdollista kompostoida omassa pihassa, eikä taajamassa saa polttamaankaan ryhtyä.
Lopuksi vielä istutin kukkasipuleita leikkaamieni pensaiden luokse. Luin syyskuussa uutisen, että Suomi 100-vuotta juhlavuoden kunniaksi on joissain paikoin istutettu paljon sinivalkoisia kukkasipuleita. Idea on minusta todella hyvä, ja kävin ostamassa meillekin pussillisen kukkasipuleita. Edellisenä vuonna istuttamistani kukkasipuleista vain krookukset onnistuivat, tulppaaneista kasvoi vain yksi (hah). Toivon kuitenkin kovasti, että tänään istuttamani helmihyasinttien ja tulppaanien sinivalkoinen ryhmä nousisi toukokuussa etupihalle juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea. Pensaat ovat keväällä vielä matalat, joten kukilla pitäisi olla hyvin tilaa kukoistaa.
Takapihalla on juuri nyt käynnissä suuret muutokset! Kaivinkone on jo aloittanut hommansa, ja työ jatkuu huomenna. Yritän muistaa ottaa kuvia operaatiosta, ja haluan myös kirjoittaa tänne takapihan muokkauksen eri vaiheista, etenkin valmisteluista, joita tehdessä opin monenlaista uutta ja tärkeää tontinomistajan tietoutta.
Heinäkuun alussa kirjoitin innoissani pistäytyneeni puutarhakauppaan ja ostaneeni lisää kesäkukkia pihaan. Istutin tuoksupelargonian ja etelänmeren lobelian vanhoihin emalivateihin ja asettelin pihanurmella olevien kantojen päälle. Olin vähän epävarma, miten yritykseni onnistuisi, mutta kokeilin kuitenkin. Ja pieleenhän se meni, tietenkin.
Istuttamisen jälkeen alkoi sateinen kausi, ja kukkien alla olevat vadit tulvivat. Ja koska olin saamaton, en korjannut niitten oloja saman tien, vaan vasta muutaman viikon kuluttua. Etelämerenlobelia oli siinä vaiheessa kompostikamaa, mutta tuoksupelargonian yritin vielä pelastaa. Heitin heinäkuun lopussa jo kulahtaneiksi käyneet orvokit pois etupihan kuistilta, ja istutin ruukkuun tuoksupelargonian. Sen jäljellä olleet lehdet olivat aivan keltaisia.
Tuoksupelargonia 30.7.2016
Muistin, että tavallisetkin pelargoniat viihtyvät paremmin, jos niistä nyppii pois kuolleet lehdet ja kukat. Siksipä kynin tuoksupelargoniastakin kaikki kuolemaa tehneet lehdet pois – tai ainakin suurimman osan, sillä täysin kaljuksi en sitä raaskinut nyppiä. Sitten jätin sen rauhaan, enkä kastellut tai muuten kiusannut sitä muutamaan viikkoon. Kuistilla se saa hieman vettä, mutta ei ole aivan suoraan vesisateessa.
Tuoksupelargonia elokuun lopussa.
Ja se selvisi hengissä! Parin viikon kuluttua huomasin suureksi riemukseni, että tuoksupelargonia on alkanut punkea uusia lehtiä. Yllä oleva kuva on otettu elokuun lopussa, eli noin neljä viikkoa sen jälkeen kun vaihdoin kukan parempaan (oikeaan) ruukkuun.
Kesäkuussa ostamani kirkkaan vaaleansininen hortensia menestyi siniviuhkan kanssa takapihan terassilla oikein hyvin. Siniviuhkan heitin pari päivää sitten pois kuolleena, mutta se kukki hienosti siis vähintään syyskuun puoliväliin asti. Hortensia sen sijaan kukoistaa edelleen, vaikkakin väri on muuttunut syksyiseksi. Nostin sen etupihan kuistille suojaan yöpakkasilta.
Kuisti on kyllä ulkotila, mutta seinät ja ikkunat suojaavat hiukan paremmin kuin terassilla. Minulla ei ole mitään kokemusta, kuinka kauan hortensia kestää ulkona, mutta nytpä tulee testattua. Tuoksupelargonia pitäisi kuitenkin nyt jo siirtää sisälle. Minulla vain ei ole sille sopivaa paikkaa vielä(kään) kotona.
Kuvittelin, että tämä blogi kukoistaa kesällä, kun pihalla tapahtuu koko ajan jotain. Niinhän siellä tapahtuukin, mutta minusta ei ole ollut kirjoittamiseen kaiken muun elämän ihanuuden keskelllä. Vieläkään ei kuitenkaan ole myöhäistä, sillä pihassamme on tiedossa iso muokkaus vielä tämän syksyn aikana – jos kaikki menee suunnitellusti.
Ehkä kirjoitan kaikista kesäjutuista sitten talvella takkatulen lämmössä, jos nyt ei postaustahti etene. Mutta kuulemisiin!
Taloni- tai talomme, korjaan, vielä vuodenkin jälkeen välillä tottumista tähän me-elämään – yksi erinomaisimpia puolia on tilava autotalli ja lämmin varasto. Autotalli on talvella yksinkertaisesti siunaus, vaikka kahden auton taloudessa toinen joutuukin seisomaan ulkona.
Autotallipäädyssä on myös tilava, noin 8,5 neliömetrin varastotila. Tähän asti se on ollut lähinnä romukeräämö: kannoin sinne muuton aikaan vuosi sitten kaiken, mille en keksinyt paikkaa sisällä tai mitä ei heti tarvittu. Sinne ovat kasaantuneet niin talvirenkaat kuin muurikan tarvikkeetkin. Tämän kesäloman projekti onkin ollut autotallin ja varaston siivous, kunnostaminen ja järkeistäminen. Sopimuksemme mukaan puoliso toimii tässä ”johtajana” eli suunnittelee ja tekee ehdotukset, toteutus on yhteinen. Minulla on toki keskustelu- ja neuvotteluoikeus, mutta on hyvä, että vastuu organisoinnista on yhdellä henkilöllä, säästytään paljolta säätämiseltä. Näin meillä on toimittu muissakin projekteissa.
Tällä viikolla tyhjensimme ensin autotallin ja pesimme sen painepesurilla. Se kuivui lämpimänä päivänä melko nopeasti, sillä siihen saa kivasti varaston kautta läpivedon. Rautakaupasta haimme valkoista maalia seiniä ja kattoa varten (sävy oli ihan hitusen lämpimämmäksi sävytetty kuin valmis valkoinen maali olisi ollut) ja harmaata autotallin ja varaston lattialle.
Rautakaupan myyjä antoi meille Tikkurilan Luja-maalia seiniin ja kattoon, mutta lattiaan hän suositteli toisenlaista, kovaa kulutusta kestävää pinnoitetta. Ostamamme pöntöt olivat siis kaksikomponettista vesiohenteista epoksipinnoitetta (huh, opinpa sanahirviön). Sitä ei saanut kuin vaaleanharmaan sävyissä, johon sitten tyydyimme, vaikka olimme suunnitelleet lattiasta aivan tummanharmaata.
Eilen minä lähdin hoitamaan asioita kylille, ja miehen oli puhe aloittaa maalaus sillä aikaa. Kun parin tunnin kuluttua tulin kotiin, katon ja seinien maalausurakka oli viimeistelyä vaille valmis. Homma sujui varrellisen telan avulla paljon nopeammin kuin osasimme odottaa.
Kaksikomponenttinen epoksipinnoite.
Tänä aamuna sitten sekoitimme kaksikomponenttipinnoitteen ja maalasimme lattian. Pinnoitteen käyttö oli molemmille uutta, ja totesimme alun jälkeen, että ihan hyvä on lukea käyttöohjeet kunnolla ennen kuin ryhtyy… Mutta lopputulos oli tosi hyvä, kun saimme homman sujumaan! Kahdesta pöntöstä siis sekoitettiin maali. Mittasuhde oli 1:1, ja oleellista oli se huolellinen sekoittaminen sekä ennen sekoitusta että sen jälkeen. Pinnoitteesta nousi aikamoinen höyry, joten hengityssuojain ei olisi ollut yhtään liioittelua.
Lattian pinnoitetta levittämässä.
Lattian pinnoite kuivuu hitaammin kuin maali kuivuisi, mutta sen pitäisi kestää esimerkiksi talvirenkaiden nastojen aiheuttamaa kulutusta maalipintaa paremmin. Olemme lopputulokseen toistaiseksi ainakin kovasti tyytyväisiä! Varaston puoli maalataan lähiviikkoina myös, kunhan nyt ehdimme.
Maalaamisen jälkeen tarkoitus on hankkia autotalliin hyvät, siistit hyllyt, jonne varastoitava tavara mahtuu hyvin ja asiat löytyvät paikoiltaan – tavoittelemisen arvoinen tilanne! Voin ehkä palata hyllyjen osalta asiaan myöhemmin.
”Vähemmän on enemmän”, totesin täällä blogissa, kun hankin tänä kesänä kesäkukiksi vain orvokkeja ja pelargonioita etupihalle. Vähänpä tiesin! Sen jälkeen olen nimittäin vielä kahteen otteeseen tehnyt heräteostoksia piha- ja puutarhamyymälöissä, ja pihan kesäkukkatarjonta on monipuolistunut.
Ensimmäisellä heräteostokerralla pari viikkoa sitten hankin kukkia nimenomaan terassille. Olen aina haaveillut hortensiasta, mutta ne ovat aika arvokkaita, enkä ole raaskinut sijoittaa kahta- tai kolmeakymppiä yhteen kukkaan. Marketin alennuskojusta löysin kuitenkin ihanan sinisen hortensian, joka sopii terassille täydellisesti, ja jonka hinta oli enää vain kympin. Nyt vain koetan onnistua pitämään sen hengissä mahdollisimman pitkään.
Sinivioletti hortensiani
Hortensian kaveriksi ostin samalla reissulla siniviuhkan. Vasta kotona googlettelin, millainen kukka on kyseessä, ja olen aika tyytyväinen. Siniviuhka kestää paahdetta ja paistetta, kasvaa nätisti ja rönsyten. Luulen, että sitä saatan hankkia terassille tai takapihalle ensi keväänäkin.
Siniviuhka
Eilen poikkesin suunnittelemattomasti vielä kerran Viherlandiaan. Ohikulkumatkalla mieleeni tuli, että etupihan orvokit alkavat olla jo aika räjähtäneitä, joten niiden tilalle voisi ehkä hankkia jotain muuta. Lisäksi houkutteli etsiä jotain kesäkukkia kahteen emalivatiin, jotka olin löytänyt kirppareilta kesän aikana. Hyviä syitä kaartaa Viherlandian pihaan, kun aukioloaikaakin oli vielä puoli tuntia jäljellä! Kuten tuossa puutarhanystävän paratiisissa usein käy, järki katosi ja shoppasin kauniita kukkia aivan budjettini ylärajoilla.
Ostin tuoksupelargonian, joka ei varsinaisesti ole kesäkukka vaan sisälle tarkoitettu viherkasvi. Tuoksupelargonia ei useinkaan kuki, mutta on runsaan vihreä, ja ennen kaikkea tuoksuu mahtavalle. Oma yksilöni on appelsiinin tuoksuinen. Tuoksupelargonian voisi kesän jälkeen sijoittaa makuuhuoneeseen. Aamulla kun petauksen jälkeen hiukan sipaisee kukkaa, se alkaa erittää tuoksuaan ja raikastuttaa koko huoneen. Tuoksupelargoniat ovat vanhoja kukkia, joista on vain jalostettu uusia tuoksuja. Esimerkiksi Fredrika Runebergillä oli tuoksupelargonioita kirjailijoiden kodissa.
Tuoksupelargonia
Valkoiseen emalivatiin ostin kaksi etelämerenlobeliaa. Etsin nimenomaan takapihalle aurinkoon sopivia kukkia, siksi valitsin lobelian – toki myös sen kauniin sinisen värin takia. Kuvassa kukka näyttää enemmän lilalta, mutta on vahvasti sininen.
Etelämerenlobeliat
En ole varma, menestyvätkö kukat umpinaisissa emalivadeissa, joista vesi ei pääse läpi. Olin kuitenkin etsinyt vateja, patoja tai kattiloita, joihin voisin istuttaa kukkia ja sijoitella sitten takapihan suurten puukantojen päälle koristeeksi. Nyt niitä on kaksi, ja ensi kesänä laitan vielä jonkin ruukun kolmannelle isolle kannolle. Tuleepahan testatuksi, miten vati toimii vai toimiiko lainkaan, vai tukehtuvatko kesäkukat veteen. Tuoksupelargonian toki pelastan kunnolliseen ruukkuun sitten ilmojen viiletessä, kun tuon sen sisälle.
Budjettiasiat ovat alkaneet mietityttää aika paljon, sillä tulotasoni putosi kesän alussa jonkin verran. Olen kerännyt kuitit kaikista ostoksista, joita olen tähän pihaharrastukseeni upottanut, ja aion tehdä niistä koonnin jossain vaiheessa kesää tänne blogiin. Summa voi olla yllättävänkin suuri, kun rahaa on mennyt pikkuhiljaa. Mutta silti: ehkä se on sen arvoista. Tulen valtavan iloiseksi kaikista näistä kukista, ja eilinen käynti Viherlandiassa oli ihana. Hymyilin kestohymyä istuttaessani kukat, ja hortensiani saa minut päivittäin ilahtumaan. Miten sellaisen ilon määrää voi mitata rahassa?
Tonttimme takaosassa ja parkkipaikan reunalla kasvaa runsaasti lupiinia. Viime kesänä jo puhelin, että pitäisi ottaa viikate ja niittää kukkia pois, mutta en vain saanu oikeaan aikaan aikaiseksi. Nyt olin päättänyt olla ahkerampi, ja kun ensimmäiset lomavieraat olivat lähteneet ja puoliso suunnannu kohti Tuska-festaria, minä hain lainaksi viikatteen ja aloitin oman tuskataisteluni lupiinien kanssa.
Oleellista oli ajankohta: lupiini pitäisi niittää ennen kuin kukinta ehtii muuttua siemeneksi. Kuten kuvasta näkyy, homman olisi voinut tehdä aikaisemminkin, mutta en usko että olin vielä liian myöhässä.
Niittäminen oli se helppo osuus, mutta lämmin siinäkin tuli. Vaikeinta kuitenkin oli niitetyn roskakasvin kerääminen jätesäkkeihin. Tontin ryteikköosassa kasvaa muutakin roskakasvia kuin vain lupiinia, ja yhdessä niitä tuntui olevan mahdotonta saada säkkiin. Katkenneet lupiininvarret tuntuivat oikein piiloutuvan, ja vaikka kuinka luulin keränneeni kaiken, aina pään kääntäessäni löysin niitä lisää. Jos lupiinit eivät olisi ehtineet osittain siemenvaiheeseen, ne olisi ollut helpompi kerätä, sillä siemen maastoutuu suojavärinsä ansiosta hyvin toisin kuin kirkkaanväriset kukat.
Paarmat ja hyttyset kiusasivat, ja on pakko todeta, että homma oli aika raskas. Motivaatio laski väsymisen myötä, etenkin kun tajusin samalla, että työ on täysin turhaa: naapuritontti kasvaa sekä lupiinia että muita roskakasveja, eikä oma niittämiseni näin ollen vähennä ensi kesän kukintaa luultavasti lainkaan. Keräsin kahdeksan jätesäkillistä lupiineja ja muuta ei-toivottua ja pois niitettyä kasvinjätettä, jotka tänään sitten vein vanhempien tulentekopaikkaan poltettavaksi.
Ehkä pointti olikin siinä, että tulin tehneeksi tuon työn. Etenkin parkkipaikan reunalla niittäminen oli turhista turhinta, mutta takapihan voisi kuvitella olevan vähän siistimpi – jos nyt kukaan ikinä tuota kohtaa pihasta käy edes katsomassa. Ei viikatteeni jälki mitään Akseli Koskelan tasaisen sileää heinänsänkeä ole, joten tiedä sitten siitä siisteydestä. Mutta ainakaan ei eilen tarvinnut käydä lenkillä.
Instagramin kesäkasvioni etenee omassa tahdissaan, tänne en näemmä hyvästä aikomuksesta huolimatta ehdi kaikista niistä kirjoittaa. Tässä kuitenkin jalopähkämö, joka oli instakasviossani nro 15, mutta saakoon täällä oman järjestysnumeronsa.
Jalopähkämön sain siirtona ystäväni A:n kukkapenkistä, eikä kumpikaan meistä tiennyt mikä kasvin nimi on. A kuvaili violetteja kukkia, eikä minulla ollut sen suurempia vaatimuksia kuin että kukkii. Tätini sitten eräänä iltana pihaan poiketessaan kommentoi pähkämöäni, ja niin sain kasvin nimen selville. Antti Riikosen Suomalaisen perennakirjan ja googlen kuvahaun avulla sain sitten tarkennettua lajin jalopähkämöksi (Stachys grandiflora).
Jalopähkämöni puhkesi kukkaan juhannuksen aikana. Se kukkii runsaasti ilmeisesti aurinkoisen kasvupaikan ansiosta. Perennakirjan mukaan se kaipaa keväällä kompostimultaa lannoitteeksi; pitää koettaa muistaa hoitaa asia. Mökillä pähkämö kukkii pienemmin kukin, ja lisäksi sekä lehtien että kukkien varret ovat pidempiä. Mökillä kasvupaikka onkin varjoisampi, joten kasvi lienee venähtänyt pituutta aurinkoa kohti kavutessaan.
Suomalaisen perennakirjan mukaan jalopähkämö on leikkokukkana kohtalainen. En oikein tiedä mitä se tarkoittaa. En ole koskaan leikannut perennoista kukkia maljakkoon – ilmeisesti niin voisi tehdä?
Pähkämössä on joka tapauksessa myös hyvin kauniit lehdet, jotka ovat kasvaneet runsaasti alkukesästä asti. Kirjan mukaan ainakin kukinnan jälkeen kannattaa leikata kukkavarret pois, jolloin lehdet pysyvät pidempään kauniina.
Minun nurkkani maailmassa 
