Taistelu lupiineja vastaan

Tonttimme takaosassa ja parkkipaikan reunalla kasvaa runsaasti lupiinia. Viime kesänä jo puhelin, että pitäisi ottaa viikate ja niittää kukkia pois, mutta en vain saanu oikeaan aikaan aikaiseksi. Nyt olin päättänyt olla ahkerampi, ja kun ensimmäiset lomavieraat olivat lähteneet ja puoliso suunnannu kohti Tuska-festaria, minä hain lainaksi viikatteen ja aloitin oman tuskataisteluni lupiinien kanssa.

Oleellista oli ajankohta: lupiini pitäisi niittää ennen kuin kukinta ehtii muuttua siemeneksi. Kuten kuvasta näkyy, homman olisi voinut tehdä aikaisemminkin, mutta en usko että olin vielä liian myöhässä.

Niittäminen oli se helppo osuus, mutta lämmin siinäkin tuli. Vaikeinta kuitenkin oli niitetyn roskakasvin kerääminen jätesäkkeihin. Tontin ryteikköosassa kasvaa muutakin roskakasvia kuin vain lupiinia, ja yhdessä niitä tuntui olevan mahdotonta saada säkkiin. Katkenneet lupiininvarret tuntuivat oikein piiloutuvan, ja vaikka kuinka luulin keränneeni kaiken, aina pään kääntäessäni löysin niitä lisää. Jos lupiinit eivät olisi ehtineet osittain siemenvaiheeseen, ne olisi ollut helpompi kerätä, sillä siemen maastoutuu suojavärinsä ansiosta hyvin toisin kuin kirkkaanväriset kukat.

Paarmat ja hyttyset kiusasivat, ja on pakko todeta, että homma oli aika raskas. Motivaatio laski väsymisen myötä, etenkin kun tajusin samalla, että työ on täysin turhaa: naapuritontti kasvaa sekä lupiinia että muita roskakasveja, eikä oma niittämiseni näin ollen vähennä ensi kesän kukintaa luultavasti lainkaan. Keräsin kahdeksan jätesäkillistä lupiineja ja muuta ei-toivottua ja pois niitettyä kasvinjätettä, jotka tänään sitten vein vanhempien tulentekopaikkaan poltettavaksi.

Ehkä pointti olikin siinä, että tulin tehneeksi tuon työn. Etenkin parkkipaikan reunalla niittäminen oli turhista turhinta, mutta takapihan voisi kuvitella olevan vähän siistimpi – jos nyt kukaan ikinä tuota kohtaa pihasta käy edes katsomassa. Ei viikatteeni jälki mitään Akseli Koskelan tasaisen sileää heinänsänkeä ole, joten tiedä sitten siitä siisteydestä. Mutta ainakaan ei eilen tarvinnut käydä lenkillä.

 

Tylsin pihatyö

Jo  löytyi, eikä mennyt kauaakaan! Siis ikävin pihatyö. Voisi luulla, että se on lumenluonti, mutta pidän talvesta ja väsymyksestä huolimatta en päässyt lumitöiden kanssa lähellekään samoihin tunnelmiin kuin tällä viikolla toisen pihatyön kanssa: haravan varressa.

Minä inhoan haravoimista.

Ylläriylläri, se jäi syksyllä tekemättä, koska olin niin vähän kotona viikonloppuisin, koska satoi ja koska ei huvittanut. Nyt keväällä haravoimista sitten riittääkin. Sekä omassa pihassa että lähiympäristössä on paljon lehtipuita, ja erityisesti takapihan nurmikkoa peittää melkoinen lehtikerros.

Olen nyt haravoinut talon eteläpäädyn ja etupihan. Puoliso on luvannut auttaa tulevana viikonloppuna takapihan kanssa. En tiedä saammeko kaikkea haravoitua, mutta jos edes suurimman osan. Oma urakkansa on lehtiroskan hävittäminen. Lehtikompostori on ihan täynnä, joten olen kärrännyt lehtiä kottikärrykaupalla liiterin taakse kasaan. Se ei ole kestävä eikä varmaan kovin järkevä ratkaisu, mutta voimat eivät yksinkertaisesti riittäneet siihen, että olisin lastannut lehtiroskan saman tien jollain välineellä autoon ja autolla puutarhajätteen keräyspisteeseen parin kilometrin päähän. Oksaroskaa olen jo kertaalleen tänä keväänä sinne vienyt. Lehtikasa ei ole näkyvissä eikä tiellä, joten se saa nyt varmaankin olla siellä ainakin ensi kevääseen asti.

Toisessa peukalontaipeessa on nyt neljättä päivää haravointihommista tullut verestävä rakko. Sanoinko sen jo? Sanon uudelleen: haravoiminen on pihan ikävin työ.