Marraskuun 22. päivä kirjoitin Facebookiin:
Tehtyäni juuri tunnin lumitöitä ekan kerran omassa pihassa en edelleenkään kadu muuttoa maalle. Kädessä rakko, ranteita särkee, ja lumihommat jäi kesken kun en vaan jaksanut (jatkan aamulla), mutta silti. Mun piha, mun lumikola ja -lapio, mun kynttilä kuistilla. Omapa on urakkani – ja kylänraitilla on kaunista kuin postikortissa.
Yksi omakotitaloasumisen puoli kerrostaloon verrattuna ovat talviset lumityöt. (Hmmm, millaisia sitten olisivat kesäiset lumityöt, kysyn vaan.) Kesällä ja syksyllä en osannut niitä pelätä, vaan pikemminkin odotin innolla. Kun marraskuussa sitten iski maahan ensimmäinen puolimetrinen, melkein hihkuin riemusta. Tai ehkä vähän hihkuin ihan ääneenkin!
Sittemmin olen kyllä saanut heilua lumikolan ja -lapion kanssa ihan riittämiin. Silti en vieläkään ole kyllästynyt lumitöihin. Nautin siitä kivusta, jonka kolaaminen aiheuttaa käsivarsiin (ranteiden kipu on ilkeämpää, siitä en pidä) ja nautin puhtaasta pihasta. Rakastan edelleen tunnetta, että tämä on oma pihani, omat lumikinokseni, joista vastaan itse.
Ainoa ärsyttävä kohta on tontin sisääntuloväylä. Kunnallinen lumiauraaja heittää ensin ajotieltä lumet jalkakäytävältä ja sen jälkeen jalkakäytävän kohdalta minun pihaani, jolloin ajoväylälle pakkautuu muuta hankea korkeampi, kovempi ja raskaampi lumivalli. Aina pihaan ei ole päässyt edes ajamaan ennen kuin on hakenut pihasta lapion.
Mutta kovin montaa kertaa en ole lunta joutunut itse lapioimaan. Minulla nimittäin on omat lumienkelini, vai pitäisikö heitä nimittää aputontuiksi. Tätini ja hänen ystävänsä R asuvat naapurissa, ja ovat ottaneet tavaksi iltalenkillään tehdä minulle vähintäänkin osan lumitöistä. Ensimmäisellä kerralla he onnistuivat yllättämään. Tulin sinä iltana kotiin pitkän päivän päätteeksi, ja päätin vain käydä syömässä pikaisen päivällisen, ennen kuin menen lumitöihin. Kun puoli tuntia myöhemmin menin ulkovaatteissa pihaan, minulta pääsi melkein itku: pihasta oli puolet jo kolattu. Kuin hyviä haltioita olisi käynyt pihassani! Tiesin heti, kuka tästä yllätyksestä vastasi, ja hetken kuluttua he palasivat lenkiltään ja sain kiittää kunnolla. Tänäkin iltana he tulivat samoin tarkoituksin, mutta olin ehtinyt kotiin ennen heitä, ja teimme lumitöitä yhdessä.
Näitä ihmisiä olen kiitellyt mielessäni tänä talvena monet kerrat. Olen myös kiittänyt päätöstäni hankkia talo juuri entiseltä kotipaikkakunnaltani. Kun kerran maalle halusin, kannatti muuttaa sinne, missä minulla on tuttuja ja verkostoja jo valmiina. Kuka minua auttaisi lumitöissä, jos asuisin jossain vieraassa kylässä? Kuka katsoisi talon perään poissaollessani? Kuka välittäisi tippaakaan?
Tämä kylä on minulle parasta, mitä voi olla.
Minun nurkkani maailmassa 