Takapihan uudistus – valmista!

Koko tämän blogin ajan, eli koko sen ajan kun olen tässä talossa asunut, olen haaveillut tontin takaosan uudistamisesta. Olen suunnitellut, miettinyt, laskenut kuluja ja taas haaveillut. Ja nyt siitä tuli totta.

Tontin takaosa oli siis yhdestä nurkasta (n. 1/3) ihan roskapensaiden ja lupiinien täyttämää ryteikköä, ja nurmikko-osaltaan (n. 2/3) huonokuntoista, monttujen, kuoppien, kantojen ja kivien täyttämään nurmikkoa. Nurmikkoa oli vain vähän jäljellä sammalen alla, notkelmissa seisoi usein vesi, ja rikkakasvit tuntuivat leviävän ryteikön puolelta nopeammin kuin niitä ehti repiä pois.

Kuten olen kertonut, syksyllä veljeni teki kaivinkoneen kanssa hommia ja käänsi maan ympäri tontin takaosassa. Hän poisti useita kantoja ja isoja kiviä, ja kaivoi pienen ojanteen tulevaa tuija-aitaa varten. Myllätty maa sai levätä ja painua talven yli, kunnes keväällä kävin sen kimppuun. Keräsin alueelta koko joukon oksia ja kiviä ennen kuin sitten äitienpäivänä alettiin ajaa paikalle uutta multaa.

Onneksi perheeni ei pistänyt pahakseen äitienpäivän viettoa työn merkeissä! Reilut 30 kuutiota multaa kun ei leviä itsekseen, vaan uurastimme sen kanssa koko päivän. Veljeni ajoi kuormia, me muut levitimme sitä ihan käsipelillä. Viimeiset kasat veljeni sitten levitti etukuormaajalla.  (Tarjosimme puolisoni kanssa toki talkooväelle ruoan, ja nämä talkoot olivatkin ensimmäinen terassiateria tänä kesänä! Ja toki tein äidille myös äitienpäiväkakun.)

Pihan uudistuksen viimeisen vaiheen suunnittelin helatorstain pitkään viikonloppuun. Edellisenä sunnuntaina hain Jyväskylästä Prisman kesäpihalta 25 timanttituijan tainta. Taimet olivat 80-100 cm korkeita, pirteän vihreitä ja hyvännäköisiä puun alkuja.

Timanttituijia ostamassa.

Periaatteessa kai niiden ei kannattaisi antaa odottaa, mutta logistiikkasyistä nyt ei ollut vaihtoehtoja. Muutaman päivän ajan taimet seisoivat liiterin seinustalla, ja kastelin niitä huolella joka ilta. Samalla olin hakenut Viherlandiasta myös sinikuusen taimen. Siihen käytettiin kihlalahjaksi saatu Viherlandian lahjakortti.

Sinikuusi.

Helatorstaina ystäväni tuli talkoisiin, ja istutimme tuijat. Aloitin aamulla klo 9, ja tulin sisälle illalla klo 9. Pidimme päivällä presidentti Koiviston hautajaisten mittaisen tauon, mutta muuten koko päivä kului multaa varpaiden välissä. Raskainta oli kaivaa oja, mutta työlästä oli myös täyttää sitä. Laitoimme taimien juureen hiukan havumultaa, mutta suurimmaksi osaksi tuota ostomultaa, jota oli säästetty tätä varten yksi kuorma pihaan.

Tuija-aita ensimmäisenä iltanaan.

Taimet istutettiin 80 cm välein. Aita näyttää nyt harvalta, mutta se tihentyy sitten kasvaessaan. Valitsin timanttituijan (Smaragd), koska se on kauniimpi kuin toinen aitatuijana suosittu lajike Brabant. Brabant olisi nopeampi kasvultaan, mutta minun silmääni se on epäsiistimmän näköinen.

Koko päivän mittaisen istutusurakan jälkeen olin puolikuollut väsymyksestä, mutta seuraavana aamuna työ jatkui. Nyt talkooapuna olivat isä ja äiti, joiden kanssa oli tarkoitus tasoittaa maa, kalkita se, kylvää nurmikonsiemenet ja lopuksi jyrätä alue. Pari päivää aiemmin serkkuni oli käynyt tarkistamassa pihan kaltevuuden, sillä kallistus piti saada oikeaan suuntaan veden valumisen varmistamiseksi.

Onneksi olin saanut vinkin maan tasoittamiseen sopivaan välineeseen, sillä hyvillä välineillä homma oli kivaa ja yksinkertaista. Isä lanasi mullan tasaiseksi, minä ja äiti viimeistelimme haravoiden. Kalkitsemisen jälkeen maa vielä harattiin kertaalleen. Siemenet levitin ihan käsipelillä, ja jyräämisellä varmistettiin siementen tarttuminen maahan.

Tasoittamisen jälkeen, ennen kylvöä.

Valitettavasti työn lomassa kuvaaminen jäi vähemmälle, ja esimerkiksi juuri tuosta jyrästä olisi ollut hauska saada kuvia talteen, tuija-aidan teosta puhumattakaan. Keskittyminen urakkaan kuitenkin vei voiton, ja minulla on kuvia vain lopputuloksesta.

Nurmikko kylvetty.

Pihasta ei tullut jalkapallokentäntasainen, mutta ei tarvitsekaan. Se on silti tuhat kertaa parempi, kauniimpi ja tasaisempi kuin lähtötilanne oli. Nyt pelkään enää, että kaikesta huolimatta se alkaa painua ajan kuluessa samoista kohdista kuin aiemminkin, ja tasaisuus on jälleen historiaa. Ehkä se kuitenkin vielä tämän kesän on nätti, kunhan nyt ensin itää. Paikkaamista murehdin vasta ensi kesänä.

Illalla kastelin vastakylvettyä nurmikkoa, mutta tänään iltapäivällä alkoi onneksi kevyt vesisade – kuin tilauksesta. Vesi nopettaa siementen itämistä, ja säästyn kastelemiselta tältä erää.

Tuija-aidan menestys on ensimmäisen kesän ahkerasta kastelemisesta riippuvainen, joten kastelukannun juoksutusta on tiedossa täksi kesäksi. Mutta on se sen arvoista! Nyt meidän tontin ja naapurin rivitalon välissä on selkeä raja. Näin matalana se ei ole vielä näköeste, mutta rivistö on kaunis ja rajaa pihan enemmän ”omaksi”. Nyt jännitän vielä nurmikon itämistä.

Olen täydellisen väsynyt, joka lihasta särkee ja näin untakin mullan kaivamisesta. Silti olen myös äärettömän onnellinen: viimeinkin tämä haave toteutui. Yksin tai puolison kanssa kahdestaan nurmikkoa tehtäisiin vielä elokuussakin, mutta ihanien läheisten avulla se saatiin urakoitua kerralla kuntoon. Äiti, isä, veli, sisko ja siskon poikaystävä tekivät täyden päivän silloin äitienpäivänä, äiti ja isä vielä toistamiseenkin. Ystäväni kaupungista käytti arkipyhänsä tuija-aitaan. Serkku antoi vinkkejä ja kävi mittamassa, ja toisen serkun puoliso lainasi jyrän ja antoi myös arvokkaita neuvoja. Multa ostettiin isän nuoruudenkaverin firmasta sopuhintaan. Tämä pihanteko on taas osoitus siitä, miten onnekas olen saadessani asua kylässä, jossa lähelläni on koko ajan sukua ja ystäviä.

 

Lumihankia

Marraskuun 22. päivä kirjoitin Facebookiin:

Tehtyäni juuri tunnin lumitöitä ekan kerran omassa pihassa en edelleenkään kadu muuttoa maalle. Kädessä rakko, ranteita särkee, ja lumihommat jäi kesken kun en vaan jaksanut (jatkan aamulla), mutta silti. Mun piha, mun lumikola ja -lapio, mun kynttilä kuistilla. Omapa on urakkani – ja kylänraitilla on kaunista kuin postikortissa.

Yksi omakotitaloasumisen puoli kerrostaloon verrattuna ovat talviset lumityöt. (Hmmm, millaisia sitten olisivat kesäiset lumityöt, kysyn vaan.) Kesällä ja syksyllä en osannut niitä pelätä, vaan pikemminkin odotin innolla. Kun marraskuussa sitten iski maahan ensimmäinen puolimetrinen, melkein hihkuin riemusta. Tai ehkä vähän hihkuin ihan ääneenkin!

Sittemmin olen kyllä saanut heilua lumikolan ja -lapion kanssa ihan riittämiin. Silti en vieläkään ole kyllästynyt lumitöihin. Nautin siitä kivusta, jonka kolaaminen aiheuttaa käsivarsiin (ranteiden kipu on ilkeämpää, siitä en pidä) ja nautin puhtaasta pihasta. Rakastan edelleen tunnetta, että tämä on oma pihani, omat lumikinokseni, joista vastaan itse.

Ainoa ärsyttävä kohta on tontin sisääntuloväylä. Kunnallinen lumiauraaja heittää ensin ajotieltä lumet jalkakäytävältä ja sen jälkeen jalkakäytävän kohdalta minun pihaani, jolloin ajoväylälle pakkautuu muuta hankea korkeampi, kovempi ja raskaampi lumivalli. Aina pihaan ei ole päässyt edes ajamaan ennen kuin on hakenut pihasta lapion.

Mutta kovin montaa kertaa en ole lunta joutunut itse lapioimaan. Minulla nimittäin on omat lumienkelini, vai pitäisikö heitä nimittää aputontuiksi. Tätini ja hänen ystävänsä R asuvat naapurissa, ja ovat ottaneet tavaksi iltalenkillään tehdä minulle vähintäänkin osan lumitöistä. Ensimmäisellä kerralla he onnistuivat yllättämään. Tulin sinä iltana kotiin pitkän päivän päätteeksi, ja päätin vain käydä syömässä pikaisen päivällisen, ennen kuin menen lumitöihin. Kun puoli tuntia myöhemmin menin ulkovaatteissa pihaan, minulta pääsi melkein itku: pihasta oli puolet jo kolattu. Kuin hyviä haltioita olisi käynyt pihassani! Tiesin heti, kuka tästä yllätyksestä vastasi, ja hetken kuluttua he palasivat lenkiltään ja sain kiittää kunnolla. Tänäkin iltana he tulivat samoin tarkoituksin, mutta olin ehtinyt kotiin ennen heitä, ja teimme lumitöitä yhdessä.

Näitä ihmisiä olen kiitellyt mielessäni tänä talvena monet kerrat. Olen myös kiittänyt päätöstäni hankkia talo juuri entiseltä kotipaikkakunnaltani. Kun kerran maalle halusin, kannatti muuttaa sinne, missä minulla on tuttuja ja verkostoja jo valmiina. Kuka minua auttaisi lumitöissä, jos asuisin jossain vieraassa kylässä? Kuka katsoisi talon perään poissaollessani? Kuka välittäisi tippaakaan?

Tämä kylä on minulle parasta, mitä voi olla.

Onni on…

…koti maalaiskylässä. Olen tehnyt syksyn mittaan ja alkutalvesta paljon etätöitä, ja nauttinut tilanteesta täysin sydämin.

Kuka sanoo, ettei maaseudulla ole palveluita? Tänään kirjoitin kotona innoissani, melkein flow-tilassa työtehtävääni, kunnes lähdin päiväkävelylle oikaisemaan selkääni ja hoitamaan asioita. Kävin viemässä (joulu)paketin postiin, hain apteekista sinne tilaamiani tarvikkeita sekä muuta tarpeellista, kirjastossa palauttamassa kirjoja ja hakemassa joululukemista sekä lopuksi kaupassa ostamassa loppuviikoksi ruokaa.

Olin liikkeellä noin puoli neljän aikaan iltapäivällä, mikä kaupungissa tarkoittaa iltapäiväruuhkaa. Meidän kylällä minut taisi ohittaa kaksi tai kolme autoa. Varsinainen ruuhka. Koulun pihassa autoja oli enemmänkin, väki oli varmaankin harrastamassa liikuntatiloissa. Paluumatkalla alkoi sataa lunta ja jo valmiiksi valkean, hento lumipeite sai vahvistusta. Huom. ei räntää vaan lunta, ja kadut ovat valkoiset, eivät kuran väriset.

Askelmittariin kertyi noin 3400 askelta, mikä on surkean vähän tietenkin, mutta auttoi kun muuten koko päivän olen istunut koneen ääressä. Askeleita enemmän mieltäni kuitenkin ilostutti päiväkävelyn kohteet ja kylän tuttuus: jokaisessa neljässä asiointipaikassa minua palveli tuttu ihminen. Tällaisen verkoston luominen kestäisi kaupungissa vuosikausia.

Ja bonuksena vielä se, että koska ollaan maalla ja kyläilykulttuuri on epämuodollisempaa, tätini piipahti päivällä lainaamassa paidan ja tuomassa vastapalvelukseksi tuoretta pullaa ja suolaisia pikkupiiraita.

Kyllä minä en vaihtaisi tätä kylää juuri nyt mihinkään. On vaikea keksiä, miten voisin olla enää tämän onnellisempi.