Heinäkuun alussa kirjoitin innoissani pistäytyneeni puutarhakauppaan ja ostaneeni lisää kesäkukkia pihaan. Istutin tuoksupelargonian ja etelänmeren lobelian vanhoihin emalivateihin ja asettelin pihanurmella olevien kantojen päälle. Olin vähän epävarma, miten yritykseni onnistuisi, mutta kokeilin kuitenkin. Ja pieleenhän se meni, tietenkin.
Istuttamisen jälkeen alkoi sateinen kausi, ja kukkien alla olevat vadit tulvivat. Ja koska olin saamaton, en korjannut niitten oloja saman tien, vaan vasta muutaman viikon kuluttua. Etelämerenlobelia oli siinä vaiheessa kompostikamaa, mutta tuoksupelargonian yritin vielä pelastaa. Heitin heinäkuun lopussa jo kulahtaneiksi käyneet orvokit pois etupihan kuistilta, ja istutin ruukkuun tuoksupelargonian. Sen jäljellä olleet lehdet olivat aivan keltaisia.
Tuoksupelargonia 30.7.2016
Muistin, että tavallisetkin pelargoniat viihtyvät paremmin, jos niistä nyppii pois kuolleet lehdet ja kukat. Siksipä kynin tuoksupelargoniastakin kaikki kuolemaa tehneet lehdet pois – tai ainakin suurimman osan, sillä täysin kaljuksi en sitä raaskinut nyppiä. Sitten jätin sen rauhaan, enkä kastellut tai muuten kiusannut sitä muutamaan viikkoon. Kuistilla se saa hieman vettä, mutta ei ole aivan suoraan vesisateessa.
Tuoksupelargonia elokuun lopussa.
Ja se selvisi hengissä! Parin viikon kuluttua huomasin suureksi riemukseni, että tuoksupelargonia on alkanut punkea uusia lehtiä. Yllä oleva kuva on otettu elokuun lopussa, eli noin neljä viikkoa sen jälkeen kun vaihdoin kukan parempaan (oikeaan) ruukkuun.
Kesäkuussa ostamani kirkkaan vaaleansininen hortensia menestyi siniviuhkan kanssa takapihan terassilla oikein hyvin. Siniviuhkan heitin pari päivää sitten pois kuolleena, mutta se kukki hienosti siis vähintään syyskuun puoliväliin asti. Hortensia sen sijaan kukoistaa edelleen, vaikkakin väri on muuttunut syksyiseksi. Nostin sen etupihan kuistille suojaan yöpakkasilta.
Kuisti on kyllä ulkotila, mutta seinät ja ikkunat suojaavat hiukan paremmin kuin terassilla. Minulla ei ole mitään kokemusta, kuinka kauan hortensia kestää ulkona, mutta nytpä tulee testattua. Tuoksupelargonia pitäisi kuitenkin nyt jo siirtää sisälle. Minulla vain ei ole sille sopivaa paikkaa vielä(kään) kotona.
Kuvittelin, että tämä blogi kukoistaa kesällä, kun pihalla tapahtuu koko ajan jotain. Niinhän siellä tapahtuukin, mutta minusta ei ole ollut kirjoittamiseen kaiken muun elämän ihanuuden keskelllä. Vieläkään ei kuitenkaan ole myöhäistä, sillä pihassamme on tiedossa iso muokkaus vielä tämän syksyn aikana – jos kaikki menee suunnitellusti.
Ehkä kirjoitan kaikista kesäjutuista sitten talvella takkatulen lämmössä, jos nyt ei postaustahti etene. Mutta kuulemisiin!
”Vähemmän on enemmän”, totesin täällä blogissa, kun hankin tänä kesänä kesäkukiksi vain orvokkeja ja pelargonioita etupihalle. Vähänpä tiesin! Sen jälkeen olen nimittäin vielä kahteen otteeseen tehnyt heräteostoksia piha- ja puutarhamyymälöissä, ja pihan kesäkukkatarjonta on monipuolistunut.
Ensimmäisellä heräteostokerralla pari viikkoa sitten hankin kukkia nimenomaan terassille. Olen aina haaveillut hortensiasta, mutta ne ovat aika arvokkaita, enkä ole raaskinut sijoittaa kahta- tai kolmeakymppiä yhteen kukkaan. Marketin alennuskojusta löysin kuitenkin ihanan sinisen hortensian, joka sopii terassille täydellisesti, ja jonka hinta oli enää vain kympin. Nyt vain koetan onnistua pitämään sen hengissä mahdollisimman pitkään.
Sinivioletti hortensiani
Hortensian kaveriksi ostin samalla reissulla siniviuhkan. Vasta kotona googlettelin, millainen kukka on kyseessä, ja olen aika tyytyväinen. Siniviuhka kestää paahdetta ja paistetta, kasvaa nätisti ja rönsyten. Luulen, että sitä saatan hankkia terassille tai takapihalle ensi keväänäkin.
Siniviuhka
Eilen poikkesin suunnittelemattomasti vielä kerran Viherlandiaan. Ohikulkumatkalla mieleeni tuli, että etupihan orvokit alkavat olla jo aika räjähtäneitä, joten niiden tilalle voisi ehkä hankkia jotain muuta. Lisäksi houkutteli etsiä jotain kesäkukkia kahteen emalivatiin, jotka olin löytänyt kirppareilta kesän aikana. Hyviä syitä kaartaa Viherlandian pihaan, kun aukioloaikaakin oli vielä puoli tuntia jäljellä! Kuten tuossa puutarhanystävän paratiisissa usein käy, järki katosi ja shoppasin kauniita kukkia aivan budjettini ylärajoilla.
Ostin tuoksupelargonian, joka ei varsinaisesti ole kesäkukka vaan sisälle tarkoitettu viherkasvi. Tuoksupelargonia ei useinkaan kuki, mutta on runsaan vihreä, ja ennen kaikkea tuoksuu mahtavalle. Oma yksilöni on appelsiinin tuoksuinen. Tuoksupelargonian voisi kesän jälkeen sijoittaa makuuhuoneeseen. Aamulla kun petauksen jälkeen hiukan sipaisee kukkaa, se alkaa erittää tuoksuaan ja raikastuttaa koko huoneen. Tuoksupelargoniat ovat vanhoja kukkia, joista on vain jalostettu uusia tuoksuja. Esimerkiksi Fredrika Runebergillä oli tuoksupelargonioita kirjailijoiden kodissa.
Tuoksupelargonia
Valkoiseen emalivatiin ostin kaksi etelämerenlobeliaa. Etsin nimenomaan takapihalle aurinkoon sopivia kukkia, siksi valitsin lobelian – toki myös sen kauniin sinisen värin takia. Kuvassa kukka näyttää enemmän lilalta, mutta on vahvasti sininen.
Etelämerenlobeliat
En ole varma, menestyvätkö kukat umpinaisissa emalivadeissa, joista vesi ei pääse läpi. Olin kuitenkin etsinyt vateja, patoja tai kattiloita, joihin voisin istuttaa kukkia ja sijoitella sitten takapihan suurten puukantojen päälle koristeeksi. Nyt niitä on kaksi, ja ensi kesänä laitan vielä jonkin ruukun kolmannelle isolle kannolle. Tuleepahan testatuksi, miten vati toimii vai toimiiko lainkaan, vai tukehtuvatko kesäkukat veteen. Tuoksupelargonian toki pelastan kunnolliseen ruukkuun sitten ilmojen viiletessä, kun tuon sen sisälle.
Budjettiasiat ovat alkaneet mietityttää aika paljon, sillä tulotasoni putosi kesän alussa jonkin verran. Olen kerännyt kuitit kaikista ostoksista, joita olen tähän pihaharrastukseeni upottanut, ja aion tehdä niistä koonnin jossain vaiheessa kesää tänne blogiin. Summa voi olla yllättävänkin suuri, kun rahaa on mennyt pikkuhiljaa. Mutta silti: ehkä se on sen arvoista. Tulen valtavan iloiseksi kaikista näistä kukista, ja eilinen käynti Viherlandiassa oli ihana. Hymyilin kestohymyä istuttaessani kukat, ja hortensiani saa minut päivittäin ilahtumaan. Miten sellaisen ilon määrää voi mitata rahassa?
Tonttimme takaosassa ja parkkipaikan reunalla kasvaa runsaasti lupiinia. Viime kesänä jo puhelin, että pitäisi ottaa viikate ja niittää kukkia pois, mutta en vain saanu oikeaan aikaan aikaiseksi. Nyt olin päättänyt olla ahkerampi, ja kun ensimmäiset lomavieraat olivat lähteneet ja puoliso suunnannu kohti Tuska-festaria, minä hain lainaksi viikatteen ja aloitin oman tuskataisteluni lupiinien kanssa.
Oleellista oli ajankohta: lupiini pitäisi niittää ennen kuin kukinta ehtii muuttua siemeneksi. Kuten kuvasta näkyy, homman olisi voinut tehdä aikaisemminkin, mutta en usko että olin vielä liian myöhässä.
Niittäminen oli se helppo osuus, mutta lämmin siinäkin tuli. Vaikeinta kuitenkin oli niitetyn roskakasvin kerääminen jätesäkkeihin. Tontin ryteikköosassa kasvaa muutakin roskakasvia kuin vain lupiinia, ja yhdessä niitä tuntui olevan mahdotonta saada säkkiin. Katkenneet lupiininvarret tuntuivat oikein piiloutuvan, ja vaikka kuinka luulin keränneeni kaiken, aina pään kääntäessäni löysin niitä lisää. Jos lupiinit eivät olisi ehtineet osittain siemenvaiheeseen, ne olisi ollut helpompi kerätä, sillä siemen maastoutuu suojavärinsä ansiosta hyvin toisin kuin kirkkaanväriset kukat.
Paarmat ja hyttyset kiusasivat, ja on pakko todeta, että homma oli aika raskas. Motivaatio laski väsymisen myötä, etenkin kun tajusin samalla, että työ on täysin turhaa: naapuritontti kasvaa sekä lupiinia että muita roskakasveja, eikä oma niittämiseni näin ollen vähennä ensi kesän kukintaa luultavasti lainkaan. Keräsin kahdeksan jätesäkillistä lupiineja ja muuta ei-toivottua ja pois niitettyä kasvinjätettä, jotka tänään sitten vein vanhempien tulentekopaikkaan poltettavaksi.
Ehkä pointti olikin siinä, että tulin tehneeksi tuon työn. Etenkin parkkipaikan reunalla niittäminen oli turhista turhinta, mutta takapihan voisi kuvitella olevan vähän siistimpi – jos nyt kukaan ikinä tuota kohtaa pihasta käy edes katsomassa. Ei viikatteeni jälki mitään Akseli Koskelan tasaisen sileää heinänsänkeä ole, joten tiedä sitten siitä siisteydestä. Mutta ainakaan ei eilen tarvinnut käydä lenkillä.
Tänä keväänä olen vaihe vaiheelta toteuttanut yhtä omakotitaloon muuttamiseen liittynyttä haavettani: omaa kukkapenkkiä. Se on toteutunut talon etupihalle. Tässä on kuvien kanssa kukkapenkin kehitys vaihe vaiheelta. Korostan nyt, että tämä ei ole välttämättä mikään erityisen oikea tapa perustaa kukkapenkki. Luin kyllä kirjoista, mutta opettelen myös tekemällä, ja sovelsin monia ohjeita pitkin matkaa. Lähinnä olen rakentanut kukkapenkkiä omien voimieni, kukkaroni ja olosuhteiden rajaamin keinoin.
Joulukuu.
Ensimmäinen osa esitettiin jo viime syksynä, kun etupihaa hallinneet terijoen salavat kaivettiin pois. Pensaita oli kolme, ja lisäksi samalla lähti yksi vanha iso kanto. Kuvassa poistettavat on merkitty keltaisin muovinauhoin kaivinkoneen käyttäjää varten. Kaivuuhommat tehtiin juuri ennen lumen tuloa joulukuun alussa.
Isojen pensaiden poistaminen ei ollut ihan yksinkertainen juttu. Kaivinkonetta käytellyt veljeni sanoi, ettei kaikkia juuria saanut pois. Ne kulkivat liian pitkälle ja syvälle, kuten pajun sukuisella pensaalla vain voi kuvitella juurten rönsyävän. Juuret ovat sitkeitä ja pitkiä, ja elävät varmasti nurmikkoni alla vielä hyvin pitkään.
Talven ajan lumi peitti pihan, ja kevään tullen etupiha muistutti lähinnä isoa liejuläjää.
Huhtikuu.
Aloin suunnitella kukkapenkin paikkaa. Tuntui järkevältä rakentaa se johonkin etupihan myllätyistä kohdista, joissa nurmikko oli jo rikki ja maan muokkaaminen aloitettu. Koska suurin osan talvella kolatusta lumesta kasaantuu tuossa edellisessä kuvassa etualalalla näkyvälle alueelle, päätin tehdä kukkapenkin lähemmäs taustalla näkyviä angervoja. Viimeinen ylöskaivettu pensas oli itse asiassa aivan angervojen vieressä, jonne sitten istutinkin uuden pensaan (siitä lisää joskus toiste).
Paksujakin juuria nousi esiin.
Toukokuussa aloitin sitten kukkapenkin muokkaamisen. Käänsin maata, nostelin siitä pois ruohopaakkuja ja loputonta määrää rikkaruohojen juuria. Siinä vaiheessa terijoen salavien juuria tuli vastaan vielä huomattavan paljon. Osa niistä oli jopa käsivarren paksuisia, ja usean metrin mittaisia. Ohuemmatkin nousivat nurmen alta pitkinä piiskoina. Itse asiassa tuossa edellisessä huhtikuun tilannetta esittävässä kuvassa oikealla näkyvä musta juomu nurmikossa on nimenomaan ylös kiskotun juuren jättämä jälki. Vastaavia syntyi lisää. Monesti jouduin vain katkaisemaan juuren oksasaksilla, kun olin kiskonut sitä niin paljon esiin kuin käsivoimin sain. Se ei aina ollut kovin paljoa.
Nurmikon reunalista paikoillaan.
Kun olin raatanut useamman tunnin etupihan tasoittamiseksi, alkoi epätoivo jo hiipiä. Jossain vaiheessa vain annoin periksi juurille. Poistin niin paljon niitä kuin kykenin, ja loput tulevat vastaan sitten ennen pitkää (”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää”). Tasoitin maata niin tasaiseksi kuin kykenin, erotin kukkapenkin muusta nurmikosta työntämällä maahan reunalistan, ja kylvin nurmikkoa muihin etupihan multaosiin. Kukkapenkin alueelle toin puutarhamultaa noin 5 ja puoli säkillistä. Penkistä ei tullut kovin korkea kohopenkki, mutta uutta puhdasta multaa se kyllä kaipasi, kun olin kärrännyt niin paljon rikkaruohoista ja nurmikkoista multaa pois.
Hurraa! Sitten taimia hankkimaan.
Hurjan maanmuokkauksen jälkeen alkoi onnellinen vaihe, taimien istutus. Tein piirroksia ja suunnitelmia, selasin perennakirjoja ja mietin, mitä lajeja penkkiini haluaisin. Loppujen lopuksi siihen on kertynyt kukkia lähinnä sattuman kaupalla. Yksi lajike minulla oli toiveissa: syysleimu. Mummolassa oli niitä aikanaan, ja ne olivat minusta hurjan kauniita. Se oli siis ostolistallani. Kukkapenkin väriskaalaksi mietin sini-violetti-kelta-oranssi-linjaa, ja se on melkein kokonaan pitänytkin. Melkein.
Syysleimut ostin valmiina, mutta sen lisäksi olen saanut ystäviltä ja sukulaisilta monenlaisia perennoja. Kuunliljaa on kahdesta eri pihasta, kahta eri väriä. Akileijojakin on kahta eri väriä, joista tosin vain toinen on toistaiseksi kukkinut. Päivänliljojakin on kahdesta eri paikasta, niiden pitäisi olla keltaisia, mutta kukkia ei ole vielä ainakaan näkynyt. Toivottavasti viimeistään ensi kesänä! Keltaiset esikot muuttivat tänne vasta kukinnan jälkeen, joten niiden parasta aikaa odotan ensi kevääksi.
Vähän jo sinne päin…
Ystäväni kukkapenkistä siirtyi kukka, jota kumpikaan meistä ei tuntenut. Tätini pyörähti eräänä iltana pihassa ja totesi, että ”Kas, sinullahan on pähkämökin siinä.” Näin sitä oppii omien kukkiensa nimetkin, heh. Purppurakeijunkukkia ostin kaksi taimea itse, koska mökillä on niitä ja sen tummanpunainen lehti on tosi kaunis. Lapinvuokkoja taas sain ystävältä uuden kodin (ja kukkapenkin) onnitteluiksi. Lemmikkejä olen myös saanut, niistä osa on tässä ja osa muualla pihassa.
Lajeja ei ole valittu kasvupaikan tai muun sellaisen mukaan. Ne ovat vain kerääntyneet tänne. Esimerkiksi keijunkukka on varjoisan paikan kasvi, mutta enhän minä tajunnut sitä ennen kuin vasta istutuksen jälkeen. No, katsotaan miten sen kanssa käy. Olen yrittänyt tähtäillä kukkia niin, että korkeimmat olisivat keskellä ja matalat reunoilla, mutta en ole varma ehtiikö esimerkiksi syysleimu tänä kesänä vielä täyteen mittaansa.
Toistaiseksi on onnistunut se, että penkissä on eri aikaan kukkivia perennoja. Esikot kukkivat varhain, samoin lemmikit, akileijat ja lapinvuokot vähän niiden jälkeen (ehkä), ja liljat näihin aikoihin (jos kukkivat). Pähkämökin saattaa vielä tänä kesänä kukkia, kuunliljoista ja keijunkukasta en tiedä miten käy. Syysleimut kukkivat loppukesällä.
Kukkapenkissä on vielä tilaa, ihan tarkoituksella. Tavoite on, että se on jonain päivänä niin tuuhea, että kitkemistä on minimaalisen vähän. Kestää kuitenkin vielä muutaman vuoden, ennen kuin ollaan niin pitkällä. Halusin jättää tilaa vielä uusille löydöille (ja tuliaistaimille), mutta myös siksi, että en tiedä miten innokkaita nykyiset taimet ovat leviämään. Toistaiseksi vain rikkaruohot ovat levinneet…
Kukkapenkin reunus on oma tarinansa. Upotin maahan siis sellaisen kovamuovisen reunusnauhan, ja sen päälle keräsin luonnonkiviä erottamaan reunaan. Oli kuitenkin aika vaikeaa saada kivien ja nurmikon reuna pysymään siistinä, joten purin rakennelman. Irrotin reunamuovin ja kanttasin nurmikon ja kivenmurikoiden väliin pienen ”vallihaudan”. Nyt nurmikonleikkuun pitäisi olla helpompaa, ja samalla rikkaruohojen ja nurmen eteneminen kukkapenkkiä kohti helppoa estää.
Ennen juhannusta ja juhannuksen jälkeen on tulossa vieraita, joille haluaisin esitellä kukkapenkkiäni mahdollisimman nättinä. Koska kitkemisen määrä on rajaton penkin ollessa vielä näin paljas, turvauduin kuorikatteeseen. Tänään kukkapenkki näyttikin jo jokseenkin siistiltä.
Tällainen siitä sitten tuli!
Nurmikko sen ympärillä on oma murheenkryyninsä, mutta koska tästä postauksesta tuli jo nyt liian pitkä, kerron nurmikosta erikseen joskus toiste. Kukkapenkin lajit käyn läpi myös erikseen, koska osallistun instagramissa kesäkasvio-haasteeseen, ja aion kuvata ainakin osan kukkapenkin kukista siihen. Samalla suunnittelin kirjoittavani niistä tänne. Eli kuvia on tulossa jatkossakin, samoin kukkatarinoita.
Kukkapenkin perustaminen oli työlästä, ja vaati enemmän lihasvoimaa kuin odotin. Ehdottomasti yksi per kevät riittää, ja voin hyvin pitää ensi keväänä myös taukoa tästä riemusta! Mutta oli se myös ihanaa, ja joka kerta kun ehdin puoleksikin tunniksi illalla pihahommiin, tulen hieman onnellisemmaksi. Aina sen enempää ei jaksakaan, ja haluaisin pihan olevan sen verran helppohoitoinen, että ei ole maailmanloppu jos aina ei jaksa.
Tänä keväänä lämpöaalto osui juuri siihen hetkeen, kun omenapuuni kukki. Tai toisin päin: ehkä omenapuu alkoi kukkia juuri sillä viikolla, koska oli niin lämmin. Miten vain, kukkaloisto oli huikea, mutta lyhyt. Omenapuu hohti valkoisena vain pari päivää ennen kuin kukat alkoivat varista ja ruoho puun alla valkoistui tippuneista terälehdistä.
Omenapuut ovat kyllä yksi loppukevään tai alkukesän kauneimmista kukkijoista. Kirsikkapuuta minulla ei vielä ainakaan ole, joten ehkä se tulee joskus kilpailemaan loistossa. Toistaikseksi omenapuu kuitenkin on kukintansa lyhyydestä huolimatta puutarhan kevään kuningatar.
Kun oli pikkutyttö, leikimme siskon kanssa toisinaan nuken häitä omenapuun alla. Ihastelin jo silloin omenapuun kukintaa ja ajattelin pikkutytön varmalla romantiikan tajulla, että haluaisin sitten aikuisena mennä naimisiin omenapuiden kukkiessa. Jokin syy-seuraussuhteiden ymmärrys kuitenkin on kuitenkin ollut, sillä muistan pohtineeni, että hääpäivää olisi aika vaikea päättää etukäteen, kun omenapuiden kukintaa ei voi ennakolta laskea, ja kukinta on aika lyhyt. Barbien häät kuitenkin ehdittiin siinä valkean kuulaksen alla viettää useammin kuin kerran.
Toinen alkukesän suosikkikukkija on syreeni. Kotipihassamme on kaksi violettia syreenia, mutta olisi ihanaa saada joskus joukkoon vielä valkoinenkin lajike. Pari syreeninoksaa maljakossa on yksinkertaisuudessaan aivan todella kaunista, ja mukana vielä ihana tuoksu.
Talon edustalla näkyy myös komea pallotuijamme.Tämä syreeni kukoistaa mökillä.
Kukkapenkissäkin on jo pari kukkijaa! Palaan niihin myöhemmin.
Minun nurkkani maailmassa 
