Kuten aiemmin mainitsin, liityin Instagramin kesäkasvio-haasteeseen. Tavoittelen kuvaavani Instagramiin 50 eri kotimaassa kasvavaa kasvia kesän aikana. Aion ottaa mukaan niin kotipihan kukkapenkin asukkaita kuin villin vapaana kasvavaa viherrystä; säännöt ovat joustavat ja kunkin omanlaiset.
Ajattelin, että voisin koota samat kesäkasvion jutut tännekin, sillä Instagramissa ei oikein pitkiä juttuja kasveihin liittyen voi kirjoitella. Vaikken nyt kaikkia viittäkymmentä kesäkasviolajikettani tänne saisi aikaiseksi siirtää, niin toivottavasti ainakin nyt nuo oman pihan kukkijoista mukaan päässeet.
Korkkasin haasteen kuvaamalla purppurakeijunkukan sadekuurojen välisellä tauolla.
Purppurakeijunkukka (Heuchera americana)
Purppurakeijunkukkaa kasvaa mökillä, ja sen syksystä muistuttava punainen lehti erottuu kukkapenkissä selvästi. Ehkä siksi se ihastuttaa minua kovasti, ja kun kerran toukokuussa sattumalta näin marketin kesäpihalla keijunkukan taimia, en paljonkaan harkinnut vaan nappasin kaksi taimea mukaani.
Harkinta olisi saattanut olla hyvä, sillä keijunkukka on varjoisan ja puolivarjoisan, ravinteikkaan, kosteutta pitävän, savisen hiekkamullan kasvi. Kukkapenkkini ei ole oikeastaan mitään noista… Tai no, ehkä hiekkamultaa, siellä puutarhamultakerroksen alla. Ehkä. Mutta kasvupaikka ei ole puolivarjoisa eikä erityisen ravinteikas.
Siitä huolimatta purppurakeijunkukkani kasvavat terhakkaana ja on laajentunut lähtöasetelmastaan. Kukintaa odotan mielenkiinnolla, jos kukkia vain jaksaa kasvaa. Suomalaisen perennakäsikirjan mukaan purppurakeijunkukan ”pienet, kellomaiset ja valkoiset kukat sijaitsevat pitkässä ja harsussa kerrannaistertussa n. 30 cm korkean vanan latvassa.” (Suomalainen perennakäsikirja, s. 156.) Laitan epäilemättä uuden kuvan, jos saan tämän kukkimisen ihmeen vielä tänä kesänä nähdä.
Edellä mainitun kirjan mukaan purppurakeijunkukka sopii parhaiten varjoisiin kivikkoryhmiin ja perennapenkkien reunoille. Se on nyt nimenomaan perennapenkin reunalla, mutta muutaman vuoden kuluttua, kun takapihan laittaminen etenee, siellä voisi olla tarjolla kasvupaikaksi myös suositeltu varjoinen kivikkoryhmä. Siihen asti toivon purppurakeijunkukkani selviävän elon taistelossa valoisammalla kasvupaikalla.
Tänä keväänä olen vaihe vaiheelta toteuttanut yhtä omakotitaloon muuttamiseen liittynyttä haavettani: omaa kukkapenkkiä. Se on toteutunut talon etupihalle. Tässä on kuvien kanssa kukkapenkin kehitys vaihe vaiheelta. Korostan nyt, että tämä ei ole välttämättä mikään erityisen oikea tapa perustaa kukkapenkki. Luin kyllä kirjoista, mutta opettelen myös tekemällä, ja sovelsin monia ohjeita pitkin matkaa. Lähinnä olen rakentanut kukkapenkkiä omien voimieni, kukkaroni ja olosuhteiden rajaamin keinoin.
Joulukuu.
Ensimmäinen osa esitettiin jo viime syksynä, kun etupihaa hallinneet terijoen salavat kaivettiin pois. Pensaita oli kolme, ja lisäksi samalla lähti yksi vanha iso kanto. Kuvassa poistettavat on merkitty keltaisin muovinauhoin kaivinkoneen käyttäjää varten. Kaivuuhommat tehtiin juuri ennen lumen tuloa joulukuun alussa.
Isojen pensaiden poistaminen ei ollut ihan yksinkertainen juttu. Kaivinkonetta käytellyt veljeni sanoi, ettei kaikkia juuria saanut pois. Ne kulkivat liian pitkälle ja syvälle, kuten pajun sukuisella pensaalla vain voi kuvitella juurten rönsyävän. Juuret ovat sitkeitä ja pitkiä, ja elävät varmasti nurmikkoni alla vielä hyvin pitkään.
Talven ajan lumi peitti pihan, ja kevään tullen etupiha muistutti lähinnä isoa liejuläjää.
Huhtikuu.
Aloin suunnitella kukkapenkin paikkaa. Tuntui järkevältä rakentaa se johonkin etupihan myllätyistä kohdista, joissa nurmikko oli jo rikki ja maan muokkaaminen aloitettu. Koska suurin osan talvella kolatusta lumesta kasaantuu tuossa edellisessä kuvassa etualalalla näkyvälle alueelle, päätin tehdä kukkapenkin lähemmäs taustalla näkyviä angervoja. Viimeinen ylöskaivettu pensas oli itse asiassa aivan angervojen vieressä, jonne sitten istutinkin uuden pensaan (siitä lisää joskus toiste).
Paksujakin juuria nousi esiin.
Toukokuussa aloitin sitten kukkapenkin muokkaamisen. Käänsin maata, nostelin siitä pois ruohopaakkuja ja loputonta määrää rikkaruohojen juuria. Siinä vaiheessa terijoen salavien juuria tuli vastaan vielä huomattavan paljon. Osa niistä oli jopa käsivarren paksuisia, ja usean metrin mittaisia. Ohuemmatkin nousivat nurmen alta pitkinä piiskoina. Itse asiassa tuossa edellisessä huhtikuun tilannetta esittävässä kuvassa oikealla näkyvä musta juomu nurmikossa on nimenomaan ylös kiskotun juuren jättämä jälki. Vastaavia syntyi lisää. Monesti jouduin vain katkaisemaan juuren oksasaksilla, kun olin kiskonut sitä niin paljon esiin kuin käsivoimin sain. Se ei aina ollut kovin paljoa.
Nurmikon reunalista paikoillaan.
Kun olin raatanut useamman tunnin etupihan tasoittamiseksi, alkoi epätoivo jo hiipiä. Jossain vaiheessa vain annoin periksi juurille. Poistin niin paljon niitä kuin kykenin, ja loput tulevat vastaan sitten ennen pitkää (”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää”). Tasoitin maata niin tasaiseksi kuin kykenin, erotin kukkapenkin muusta nurmikosta työntämällä maahan reunalistan, ja kylvin nurmikkoa muihin etupihan multaosiin. Kukkapenkin alueelle toin puutarhamultaa noin 5 ja puoli säkillistä. Penkistä ei tullut kovin korkea kohopenkki, mutta uutta puhdasta multaa se kyllä kaipasi, kun olin kärrännyt niin paljon rikkaruohoista ja nurmikkoista multaa pois.
Hurraa! Sitten taimia hankkimaan.
Hurjan maanmuokkauksen jälkeen alkoi onnellinen vaihe, taimien istutus. Tein piirroksia ja suunnitelmia, selasin perennakirjoja ja mietin, mitä lajeja penkkiini haluaisin. Loppujen lopuksi siihen on kertynyt kukkia lähinnä sattuman kaupalla. Yksi lajike minulla oli toiveissa: syysleimu. Mummolassa oli niitä aikanaan, ja ne olivat minusta hurjan kauniita. Se oli siis ostolistallani. Kukkapenkin väriskaalaksi mietin sini-violetti-kelta-oranssi-linjaa, ja se on melkein kokonaan pitänytkin. Melkein.
Syysleimut ostin valmiina, mutta sen lisäksi olen saanut ystäviltä ja sukulaisilta monenlaisia perennoja. Kuunliljaa on kahdesta eri pihasta, kahta eri väriä. Akileijojakin on kahta eri väriä, joista tosin vain toinen on toistaiseksi kukkinut. Päivänliljojakin on kahdesta eri paikasta, niiden pitäisi olla keltaisia, mutta kukkia ei ole vielä ainakaan näkynyt. Toivottavasti viimeistään ensi kesänä! Keltaiset esikot muuttivat tänne vasta kukinnan jälkeen, joten niiden parasta aikaa odotan ensi kevääksi.
Vähän jo sinne päin…
Ystäväni kukkapenkistä siirtyi kukka, jota kumpikaan meistä ei tuntenut. Tätini pyörähti eräänä iltana pihassa ja totesi, että ”Kas, sinullahan on pähkämökin siinä.” Näin sitä oppii omien kukkiensa nimetkin, heh. Purppurakeijunkukkia ostin kaksi taimea itse, koska mökillä on niitä ja sen tummanpunainen lehti on tosi kaunis. Lapinvuokkoja taas sain ystävältä uuden kodin (ja kukkapenkin) onnitteluiksi. Lemmikkejä olen myös saanut, niistä osa on tässä ja osa muualla pihassa.
Lajeja ei ole valittu kasvupaikan tai muun sellaisen mukaan. Ne ovat vain kerääntyneet tänne. Esimerkiksi keijunkukka on varjoisan paikan kasvi, mutta enhän minä tajunnut sitä ennen kuin vasta istutuksen jälkeen. No, katsotaan miten sen kanssa käy. Olen yrittänyt tähtäillä kukkia niin, että korkeimmat olisivat keskellä ja matalat reunoilla, mutta en ole varma ehtiikö esimerkiksi syysleimu tänä kesänä vielä täyteen mittaansa.
Toistaiseksi on onnistunut se, että penkissä on eri aikaan kukkivia perennoja. Esikot kukkivat varhain, samoin lemmikit, akileijat ja lapinvuokot vähän niiden jälkeen (ehkä), ja liljat näihin aikoihin (jos kukkivat). Pähkämökin saattaa vielä tänä kesänä kukkia, kuunliljoista ja keijunkukasta en tiedä miten käy. Syysleimut kukkivat loppukesällä.
Kukkapenkissä on vielä tilaa, ihan tarkoituksella. Tavoite on, että se on jonain päivänä niin tuuhea, että kitkemistä on minimaalisen vähän. Kestää kuitenkin vielä muutaman vuoden, ennen kuin ollaan niin pitkällä. Halusin jättää tilaa vielä uusille löydöille (ja tuliaistaimille), mutta myös siksi, että en tiedä miten innokkaita nykyiset taimet ovat leviämään. Toistaiseksi vain rikkaruohot ovat levinneet…
Kukkapenkin reunus on oma tarinansa. Upotin maahan siis sellaisen kovamuovisen reunusnauhan, ja sen päälle keräsin luonnonkiviä erottamaan reunaan. Oli kuitenkin aika vaikeaa saada kivien ja nurmikon reuna pysymään siistinä, joten purin rakennelman. Irrotin reunamuovin ja kanttasin nurmikon ja kivenmurikoiden väliin pienen ”vallihaudan”. Nyt nurmikonleikkuun pitäisi olla helpompaa, ja samalla rikkaruohojen ja nurmen eteneminen kukkapenkkiä kohti helppoa estää.
Ennen juhannusta ja juhannuksen jälkeen on tulossa vieraita, joille haluaisin esitellä kukkapenkkiäni mahdollisimman nättinä. Koska kitkemisen määrä on rajaton penkin ollessa vielä näin paljas, turvauduin kuorikatteeseen. Tänään kukkapenkki näyttikin jo jokseenkin siistiltä.
Tällainen siitä sitten tuli!
Nurmikko sen ympärillä on oma murheenkryyninsä, mutta koska tästä postauksesta tuli jo nyt liian pitkä, kerron nurmikosta erikseen joskus toiste. Kukkapenkin lajit käyn läpi myös erikseen, koska osallistun instagramissa kesäkasvio-haasteeseen, ja aion kuvata ainakin osan kukkapenkin kukista siihen. Samalla suunnittelin kirjoittavani niistä tänne. Eli kuvia on tulossa jatkossakin, samoin kukkatarinoita.
Kukkapenkin perustaminen oli työlästä, ja vaati enemmän lihasvoimaa kuin odotin. Ehdottomasti yksi per kevät riittää, ja voin hyvin pitää ensi keväänä myös taukoa tästä riemusta! Mutta oli se myös ihanaa, ja joka kerta kun ehdin puoleksikin tunniksi illalla pihahommiin, tulen hieman onnellisemmaksi. Aina sen enempää ei jaksakaan, ja haluaisin pihan olevan sen verran helppohoitoinen, että ei ole maailmanloppu jos aina ei jaksa.
Tänä keväänä lämpöaalto osui juuri siihen hetkeen, kun omenapuuni kukki. Tai toisin päin: ehkä omenapuu alkoi kukkia juuri sillä viikolla, koska oli niin lämmin. Miten vain, kukkaloisto oli huikea, mutta lyhyt. Omenapuu hohti valkoisena vain pari päivää ennen kuin kukat alkoivat varista ja ruoho puun alla valkoistui tippuneista terälehdistä.
Omenapuut ovat kyllä yksi loppukevään tai alkukesän kauneimmista kukkijoista. Kirsikkapuuta minulla ei vielä ainakaan ole, joten ehkä se tulee joskus kilpailemaan loistossa. Toistaikseksi omenapuu kuitenkin on kukintansa lyhyydestä huolimatta puutarhan kevään kuningatar.
Kun oli pikkutyttö, leikimme siskon kanssa toisinaan nuken häitä omenapuun alla. Ihastelin jo silloin omenapuun kukintaa ja ajattelin pikkutytön varmalla romantiikan tajulla, että haluaisin sitten aikuisena mennä naimisiin omenapuiden kukkiessa. Jokin syy-seuraussuhteiden ymmärrys kuitenkin on kuitenkin ollut, sillä muistan pohtineeni, että hääpäivää olisi aika vaikea päättää etukäteen, kun omenapuiden kukintaa ei voi ennakolta laskea, ja kukinta on aika lyhyt. Barbien häät kuitenkin ehdittiin siinä valkean kuulaksen alla viettää useammin kuin kerran.
Toinen alkukesän suosikkikukkija on syreeni. Kotipihassamme on kaksi violettia syreenia, mutta olisi ihanaa saada joskus joukkoon vielä valkoinenkin lajike. Pari syreeninoksaa maljakossa on yksinkertaisuudessaan aivan todella kaunista, ja mukana vielä ihana tuoksu.
Talon edustalla näkyy myös komea pallotuijamme.Tämä syreeni kukoistaa mökillä.
Kukkapenkissäkin on jo pari kukkijaa! Palaan niihin myöhemmin.
Kaupungissa asuessani peitin parvekkeen kesäkukilla joka toukokuu. Suunnittelin ja tein rahallisesti kalliita ostoksia, joka vuosi muutama ruukku tai kori lisää kunnes parvekkeelle ei kerta kaikkiaan mahtunut enää enempää. Kovin paljon en edelleenkään oppinut kukkien nimiä ulkoa, mutta rakastin kesäkukkien helppoutta ja kauneutta.
Tänä ensimmäisenä kokonaisena kesänä omassa kodissa kesäkukkien hankinnat jäivät huomattavasti aiempaa vähemmälle. Koska vapuksi oli tulossa vieraita, halusin ensimmäiset kesäkukat jo silloin. Kaupassa oli siihen aikaan lähinnä orvokkeja, mikä oli ihan hyvä, sillä vielä muutama päivä ennen vappua satoi räntää… Orvokit kestivät pikkuiset pakkasen nipistelyt hyvin. Vappuviikonloppu oli onneksi aurinkoinen.
Jo monena keväänä olemme tehneet kahden työkaverini kanssa kesäkukkaretken Viherlandiaan. Tänäkin vuonna päivä sille oli jo sovittu, mutta koska meille oli tulossa vieraita, kävin hankkimassa omat kesäkukat jo hieman aiemmin.
Olin viime kesänä saanut kaksi puista kukkalaatikkoa kaveriltani, jolle ne jäivät ylimääräisinä. Pesin ne ja öljysin pellavaöljyllä, ja niistä tuli aivan kelpo kukkalaatikot etupihallemme.
Kaikkien aikojen suosikkini kesäkukista on perinteisistä perinteisin pelargonia. Parvekekukkakasvattajana sain myös huomata, että pelakuu kestää sadetta ja aurinkoa paremmin kuin useat muut kukat. Siispä ostin kukkalaatikoihin pelargonioita. Pelargonioitten kanssa kukkalaatikossa on muutamia hopealehtiä.
Pelargonia on yksi lempikukistani.
Tänä kesänä kesäkukat ovat hehkuvan vaaleanpunaisia ja valkoisia, toisaalta orvokeissa on myös sinistä. Iloisen kirjavaa siis, kuten aina minun istutuksissani, mutta jotenkin tuntuu myös siltä että vähemmän on enemmän. Pidän näistä kaikista kukistani kovasti. Valitettavasti orvokeista osa on jo vähän kuluneen näköisiä. Pitäisikö vaihtaa niistä osa johonkin muuhun?
Jo löytyi, eikä mennyt kauaakaan! Siis ikävin pihatyö. Voisi luulla, että se on lumenluonti, mutta pidän talvesta ja väsymyksestä huolimatta en päässyt lumitöiden kanssa lähellekään samoihin tunnelmiin kuin tällä viikolla toisen pihatyön kanssa: haravan varressa.
Minä inhoan haravoimista.
Ylläriylläri, se jäi syksyllä tekemättä, koska olin niin vähän kotona viikonloppuisin, koska satoi ja koska ei huvittanut. Nyt keväällä haravoimista sitten riittääkin. Sekä omassa pihassa että lähiympäristössä on paljon lehtipuita, ja erityisesti takapihan nurmikkoa peittää melkoinen lehtikerros.
Olen nyt haravoinut talon eteläpäädyn ja etupihan. Puoliso on luvannut auttaa tulevana viikonloppuna takapihan kanssa. En tiedä saammeko kaikkea haravoitua, mutta jos edes suurimman osan. Oma urakkansa on lehtiroskan hävittäminen. Lehtikompostori on ihan täynnä, joten olen kärrännyt lehtiä kottikärrykaupalla liiterin taakse kasaan. Se ei ole kestävä eikä varmaan kovin järkevä ratkaisu, mutta voimat eivät yksinkertaisesti riittäneet siihen, että olisin lastannut lehtiroskan saman tien jollain välineellä autoon ja autolla puutarhajätteen keräyspisteeseen parin kilometrin päähän. Oksaroskaa olen jo kertaalleen tänä keväänä sinne vienyt. Lehtikasa ei ole näkyvissä eikä tiellä, joten se saa nyt varmaankin olla siellä ainakin ensi kevääseen asti.
Toisessa peukalontaipeessa on nyt neljättä päivää haravointihommista tullut verestävä rakko. Sanoinko sen jo? Sanon uudelleen: haravoiminen on pihan ikävin työ.
Yksi kevään ensimmäisistä töistä puutarhassa on hedelmäpuiden leikkaaminen. Syksyllä ja loppukesällä luin aiheesta kaiken mahdollisen, mutta talvi toi jyräten työt päälle niin etten koko talven aikana ehtinyt puutarhakirjoja avata. Mutta kevään tullen puutarhuri minussa on jälleen herännyt, ja kaivoin takaisin esille leikkaamisohjeet.
Puutarhassani on vain yksi omenapuu, joka näyttää siltä, ettei sitä ole muutamaan vuoteen leikattu. Olin vähän epävarma ryhtyessäni toimeen, mutta sekä suullisten että kirjallisten ohjeiden rohkaisemana otin ja leikkasin viime viikonloppuna puuta parhaan taitoni mukaan. Pelkäsin leikanneeni liikaa, tietenkin.
Tällä viikolla eräs lähiseudun kyläyhdistys järjesti lyhyen omenapuu-kurssin. Paikallisen puutarhan isäntä esitteli omena- ja muiden hedelmäpuiden leikkaamiseen sopivia työvälineitä ja näytti sitten ihan konkreettisesti, miten leikataan nuori omenapuu ja miten autetaan vanhaa puuta. Vaikka oma yksi puuni oli jo leikattu, parin tunnin mittainen pikaopetushetki oli innostava ja opettava. Heti kotiin tultuani leikkasin vähän lisää!
Puutarhuri leikkasi puita malliksi aika ronskisti. Pääsääntöisesti ohje tuntuukin olevan, että etenkään vanhaa puuta ei saa tapetuksi leikkaamalla, ellei nyt aivan vartta katkaise. Leikkaamisen tarkoitus on saada puu kasvamaan mieluummin sivusuuntaan kuin ylöspäin ja auttaa valoa pääsemään oksistoon. Toisiaan hankaavat oksat leikataan myös pois, samoin kuin ns. kilpailevat oksat. Vaikka oksia jää leikkaamisen jälkeen jäljelle vähemmän, sadoksi tulevat omenat ovat suurempia ja parempilaatuisia kuin leikkamattoman puun.
Saimme kihlalahjaksi (kyllä, sellainen käänne talven aikana tällä tontilla) lahjakortin puutarhaliikkeeseen ja mukana ohjeen käyttää se puun ostamiseen. Haaveilen luumupuusta – etenkin Sinikka-luumu kiinnostaa jo siksikin, että se on tältä seudulta peräisin oleva lajike ja kestää talvea hyvin. Nyt olen suunnitellut, että luumupuu olisi tämän kevään puuistutus, ja vuoden tai parin kuluttua voisi kokeilla kirsikkaakin. Seuraavaksi minun täytyy selvittää, tarvitseeko luumu pölyttäjäkaverin eli aina kaksi samaa lajiketta. Siitä minulla on kahdenlaista tietoa tällä hetkellä, mutta pitää siis selvittää asiaa.
Olen miettinyt myös, pitäisikö lahjakortti käyttää johonkin varmemmin menestyvään puuhun, johonkin jalopuuhun tai sen kaltaiseen. Luumupuu saattaa olla pystyssä vain pari vuotta, ja lahjan tarkoitus kai oli, että pihassamme kasvaisi jotain, joka vielä vuosienkin jälkeen muistuttaisi kihlauksesta ja tästä onnellisesta ajasta – sekä niistä ystävistä, joilta se saatiin. Puoliso ei ota kantaa – puutarhan suhteen saan kuulema tehdä päätökset ihan itse, hän vain kaivaa kuopat ja leikkaa nurmikon.
Tehtyäni juuri tunnin lumitöitä ekan kerran omassa pihassa en edelleenkään kadu muuttoa maalle. Kädessä rakko, ranteita särkee, ja lumihommat jäi kesken kun en vaan jaksanut (jatkan aamulla), mutta silti. Mun piha, mun lumikola ja -lapio, mun kynttilä kuistilla. Omapa on urakkani – ja kylänraitilla on kaunista kuin postikortissa.
Yksi omakotitaloasumisen puoli kerrostaloon verrattuna ovat talviset lumityöt. (Hmmm, millaisia sitten olisivat kesäiset lumityöt, kysyn vaan.) Kesällä ja syksyllä en osannut niitä pelätä, vaan pikemminkin odotin innolla. Kun marraskuussa sitten iski maahan ensimmäinen puolimetrinen, melkein hihkuin riemusta. Tai ehkä vähän hihkuin ihan ääneenkin!
Sittemmin olen kyllä saanut heilua lumikolan ja -lapion kanssa ihan riittämiin. Silti en vieläkään ole kyllästynyt lumitöihin. Nautin siitä kivusta, jonka kolaaminen aiheuttaa käsivarsiin (ranteiden kipu on ilkeämpää, siitä en pidä) ja nautin puhtaasta pihasta. Rakastan edelleen tunnetta, että tämä on oma pihani, omat lumikinokseni, joista vastaan itse.
Ainoa ärsyttävä kohta on tontin sisääntuloväylä. Kunnallinen lumiauraaja heittää ensin ajotieltä lumet jalkakäytävältä ja sen jälkeen jalkakäytävän kohdalta minun pihaani, jolloin ajoväylälle pakkautuu muuta hankea korkeampi, kovempi ja raskaampi lumivalli. Aina pihaan ei ole päässyt edes ajamaan ennen kuin on hakenut pihasta lapion.
Mutta kovin montaa kertaa en ole lunta joutunut itse lapioimaan. Minulla nimittäin on omat lumienkelini, vai pitäisikö heitä nimittää aputontuiksi. Tätini ja hänen ystävänsä R asuvat naapurissa, ja ovat ottaneet tavaksi iltalenkillään tehdä minulle vähintäänkin osan lumitöistä. Ensimmäisellä kerralla he onnistuivat yllättämään. Tulin sinä iltana kotiin pitkän päivän päätteeksi, ja päätin vain käydä syömässä pikaisen päivällisen, ennen kuin menen lumitöihin. Kun puoli tuntia myöhemmin menin ulkovaatteissa pihaan, minulta pääsi melkein itku: pihasta oli puolet jo kolattu. Kuin hyviä haltioita olisi käynyt pihassani! Tiesin heti, kuka tästä yllätyksestä vastasi, ja hetken kuluttua he palasivat lenkiltään ja sain kiittää kunnolla. Tänäkin iltana he tulivat samoin tarkoituksin, mutta olin ehtinyt kotiin ennen heitä, ja teimme lumitöitä yhdessä.
Näitä ihmisiä olen kiitellyt mielessäni tänä talvena monet kerrat. Olen myös kiittänyt päätöstäni hankkia talo juuri entiseltä kotipaikkakunnaltani. Kun kerran maalle halusin, kannatti muuttaa sinne, missä minulla on tuttuja ja verkostoja jo valmiina. Kuka minua auttaisi lumitöissä, jos asuisin jossain vieraassa kylässä? Kuka katsoisi talon perään poissaollessani? Kuka välittäisi tippaakaan?
…koti maalaiskylässä. Olen tehnyt syksyn mittaan ja alkutalvesta paljon etätöitä, ja nauttinut tilanteesta täysin sydämin.
Kuka sanoo, ettei maaseudulla ole palveluita? Tänään kirjoitin kotona innoissani, melkein flow-tilassa työtehtävääni, kunnes lähdin päiväkävelylle oikaisemaan selkääni ja hoitamaan asioita. Kävin viemässä (joulu)paketin postiin, hain apteekista sinne tilaamiani tarvikkeita sekä muuta tarpeellista, kirjastossa palauttamassa kirjoja ja hakemassa joululukemista sekä lopuksi kaupassa ostamassa loppuviikoksi ruokaa.
Olin liikkeellä noin puoli neljän aikaan iltapäivällä, mikä kaupungissa tarkoittaa iltapäiväruuhkaa. Meidän kylällä minut taisi ohittaa kaksi tai kolme autoa. Varsinainen ruuhka. Koulun pihassa autoja oli enemmänkin, väki oli varmaankin harrastamassa liikuntatiloissa. Paluumatkalla alkoi sataa lunta ja jo valmiiksi valkean, hento lumipeite sai vahvistusta. Huom. ei räntää vaan lunta, ja kadut ovat valkoiset, eivät kuran väriset.
Askelmittariin kertyi noin 3400 askelta, mikä on surkean vähän tietenkin, mutta auttoi kun muuten koko päivän olen istunut koneen ääressä. Askeleita enemmän mieltäni kuitenkin ilostutti päiväkävelyn kohteet ja kylän tuttuus: jokaisessa neljässä asiointipaikassa minua palveli tuttu ihminen. Tällaisen verkoston luominen kestäisi kaupungissa vuosikausia.
Ja bonuksena vielä se, että koska ollaan maalla ja kyläilykulttuuri on epämuodollisempaa, tätini piipahti päivällä lainaamassa paidan ja tuomassa vastapalvelukseksi tuoretta pullaa ja suolaisia pikkupiiraita.
Kyllä minä en vaihtaisi tätä kylää juuri nyt mihinkään. On vaikea keksiä, miten voisin olla enää tämän onnellisempi.
Uusi blogini on hetimmiten törmännyt ongelmaan: en saa puhelimestani ulos kuvia. Olen miettinyt monta postauksen aihetta, mutta niihin on aina yleensä kuvitusta. Olen kesällä hankkinut uuden puhelimen, ja toistaiseksi tuntemattomasta syystä en saa sen arkistosta siirrettyä kuvia koneelle. Työstän ongelmaa kyllä heti kun paremmin ehdin, mutta siihen asti joudutte tyytymään puutarha- ja kotiblogiin ilman kuvia (hohhoijaa).
Pitkän hiljaisuuden rikkomiseen nimittäin sopii hyvin talon ja tontin kuvailu. Taloni julkisivusta en nimittäin laittaisi kuvaa muutenkaan tänne, ja tontin kuvia ehditte saada myöhemminkin. Sanallinen kuvaus on ehkä ihan hyvä näin alkuun.
Minun pieni nurkkani maailmassa sijaitsee siis maalaistaajamassa Keski-Suomessa. Talo on yksikerroksinen puutalo, todennäköisesti jokin valmis pakettiratkaisu, sillä pohjapiirros on hyvin perusmallia. Talo on rakennettu vuonna 1991. Ulkomaalaus on vaalea, jotain melko lämmintä valkean sävyä ruskein nurkkalaudoin. Asuin neliöitä on 92, jotka jakaantuvat keittiön, olohuoneen, makuuhuoneen, työhuoneen, kodinhoitohuoneen sekä saunan ja pesutilojen kesken. Talo lämpiää sähköllä, mutta talvella toivottavasti pääosin jykevän, olohuonetta hallitsevan takka-leivinuunin avulla.
Talon takana on iso, uusi terassi. Puuliiteri on väritetty päärakennuksen mukaan. Tontti on reilut 1600 neliömetriä, ja se on jokseenkin kokonaan nurmikkoa; vain etupihalla on parkkipaikan tienoissa päällystettä. Pääovi on länteen, takapiha ja terassi siis itään.
Pihassa on jonkin verran puita ja pensaita. Korkeita koivuja on muutamia, ja takana myös korkeita pajuja sekä matalampia hopeapajun taimia. Tontin eteläreunaa reunustaa nuorten koivujen rivistö, jossa on joku vaahterakin joukossa. Lisäksi pihassa on kaksi syreeniä, yksi omenapuu ja neljä herukkapensasta. Juhannusruusu kasvaa lähellä terassia, ja lisäksi pihalla on kolme punakukkaista pensasta, joiden nimi katosi juuri mielestäni (huomaatteko, amatööri mikä amatööri).
Monien puiden vuoksi takapiha on melko varjoisa. Ainoa kukkapenkki (kolme ketohanhikkipensasta) onkin etupihalla, ja eteläikkunan alla kasvaa jokin toistaiseksi tunnistamaton perenna. Etupihalla kasvaa lisäksi kolme terijoensalavaa, jotka ovat ainoa saman tien hävityslistalle tuomitsemani istutus. Muuten maltan mieleni ja odotan, mutta niistä haluan eroon jo tänä syksynä – saatte kuvamateriaalia myöhemmin.
Pääosin tulen varmasti ottamaan blogikuvat puhelimellani, mutta on minulla hyllyssä myös puolijärkkäri, jonka käyttötaitoja olisi kiva palautella mieleen joku kerta. Mutta lupaan siis kuvallisiakin postauksia lähiviikkoina.
Tervetuloa! Olet juuri lukemassa uuden kotiblogini ensimmäistä kirjoitusta. Olen vuosien ajan jo blogannut kirjoista ja työstä ja sen sellaisesta Illuusioita-blogissani, mutta elämänmuutoksen myötä syntyi vahva tarve toiselle blogille.
Minä muutin maalle. Ostin pienen talon ja asetuin ihan itsekseni asumaan siihen, vaikka lapsuuden jälkeen olen asunut vain kerrostaloissa. Tai no, en ihan itsekseni, sillä mukana muutti Papu-kissani. Olen maalta kotoisin, mutta en mikään puutarhuri tai pihanlaittaja. Haaveita on ollut jo pitkään ja oma piha oli tärkeä osa muuttopäätöstäni. Tietoa tai taitoja pihan laittamisesta ja hoitamisesta ei ole, mutta intoa sitäkin enemmän.
Tällä blogilla on useita tarkoituksia. Ensinnäkin toivon sen kautta tavoittavani toisia aloittelevia tai jo pidemmälle ehtineitä omaan pihaansa ja puutarhaansa kiintyneitä. Toiseksi haluan pitää päiväkirjaa ihan itseäni varten, sillä piha muuttuu jatkuvasti, ja haluan tallentaa sen eri vaiheita – niin virheitä ja epäonnistumisia kuin riemunkin hetkiä. Kolmas syy on ihan kirjoittamisen vimma: ykkösblogissani kirjoitan muista aiheista, mutta jotenkin kotijutut eivät tunnu sopivan sinne, ja kuitenkin juuri näistä haluaisin kirjoittaa, sillä juuri kodista ja pihasta innostun tällä hetkellä kaikkein eniten.
Blogin otsikko on lainattu tv-sarja Gilmoren tytöt -soundtrackilta. My little corner of the world (nimenomaan Yo La Tengon tulkintana) kuvaa sitä, mitä uusi kotini juuri tällä hetkellä minulle merkitsee: se on minun palaseni maailmaa, minun nurkkaukseni ja suojapaikkani, minun kotipesäni ja valtakuntani.
Tällä viikolla eräs lähiseudun kyläyhdistys järjesti lyhyen omenapuu-kurssin. 
Minun nurkkani maailmassa 